Elämä raiteilla(an)

Venäjälle tulemme vielä palaamaan! Aiemmat visiitit Venäjällä ovat jääneet molemmilla vähäisiksi emmekä oikein tienneet mitä odottaa. Kuitenkin jo lyhyt vierailu Moskovassa sai tuntemaan, että tänne on vielä joskus palattava paremmalla ajalla.

Punaisen torin ikoninen
pyhän Vasilin katedraali.

Torilla kaikenlaista historiaa tuli vastaan.
Joe-setä.

Päiväunet Gorki-puistossa.

Miljoonakaupunkiin mahtuu varmasti monenlaista menoa ja kulkijaa, mutta meitä vastaan virtasi kauniita paikkoja, hyvää ruokaa ja useampaankin otteeseen avuliaita ihmisiä. Ei muistu mieleen, milloin turistien ruokatiskillä oudonnäköisiä ja -kielisiä ruokia tutkaillessa, joku paikallinen, työpäivän uuvuttama, omia ruokaostoksiaan tekevä olisi pysähtynyt kysymään ”can I help you?” Paikallisia herkkuja oli huomattavasti helpompi valita, kun joku tulkkasi etikettien nimet ja toiveemme myyjälle.

Kahden päivän vierailu sisälsi tallustelua Kremlissä ja Punaisella torilla, päiväunet Gorki-puistossa (jonne oli kaiketi pakko mennä korvamatona soineen Scorpionsin takia), virvokkeita hyvin hämärässä metallibaarissa, kisujen rapsuttelua antikahvilassa sekä tietenkin blinejä, kaviaaria(!), pelmenejä ja borsch-keittoa. Valitettavasti Lenin-sedän ikiunta pääsee katselemaan niin harvoina päivinä ja kovin sattumanvaraisina kellonaikoina, että visiitti hänen leposijalleen jäi vahingossa seuraavaan kertaan.

Antikahvilassa asui 15 ilmeisesti katukissaa.
Kahvilan tuotto menee kisujen hyväksi.

Kahvilan työntekijän kanssa yhteistä kieltä
ei ollut, mutta kissojen kanssa se löytyi heti.

Ekan reissuviikon toisena iltana jännitys alkoi tiivistyä uudelleen. Viittä vaille puolenyön lähtisi reilut kuusi vuorokautta jyskyttelevä juna Moskovasta kohti Pekingiä. Illan tullen suuntasimme Jaroslavlin rautatieasemalle Moskovan erinomaista metroverkkoa hyödyntäen (jännää tunnelmaa verkostossa kulkemiseen toi samalla lukemistossa ollut, ydinsodan jälkeisestä Moskovan metroverkosta kertova Metro 2033). Toinen matkalainen on haaveillut tästä junamatkasta ylioppilaskesänsä reilireissusta alkaen.

Tolstoi-junan siisteys- ja varustelutason jälkeen joku olisi voinut sanoa junaamme murjuksi. Askeettisempaan tunnelmaan ja pölyiseen nukkumavilttiin kuitenkin tottui nopeasti. ”Suihkuna” toimi vessan kylmävetinen käsienpesuhana. Naapurivaunun australialaisrouva kävi kokeilemassa, ovatko meidän laverimme pehmeämpiä kuin heidän. Miehensä oli kuulemma ollut varma asianlaidasta.

Jannea jännittää taas.

Samovaarista tihkui kuppiin (ja käsille) kuumaa vettä.

Ravintolavaunun anteja maistelimme vain vähän, sillä olimme varautuneet omin eväin. Matkan varrelta aterioita sai täydennettyä myös asemien babushkoilta 50 ruplan lihapiirakoilla. Jokaisesta vaunusta löytyi samovaari täynnä kuumaa vettä puurolle, pussikeitoille ja nuudeleille.

Lämpimiä teekuppeja tuli nautiskeltua useampiakin, sillä junamatkamme puoliväliin olimme vaunussamme ainoat asukkaat (ja neljän hengen hytissämme koko matkan!) junahenkilökunnan lisäksi. Moskovasta lähdimme lähes hellelukemissa, mutta yöksi ulkolämpötila laski alle kymmeneen. Junahytin ikkuna ei liennyt tiivein ja hiiltä ei ainakaan liikaa ensimmäisenä yönä vaunun tulipesän kitaan lapioitu. Naapurivaunuissa oli asukkeja ja luultavasti siten myös hieman lämpimämpää.

Yhteistä kieltä kiinalaisten konduktöörien kanssa meillä oli noin muutaman englanninkielisen sanan verran, mutta viittilöinnillä, piirtelyllä ja hymyllä pääsi pitkälle. Hamamiin kääriytynyttä, hytiseviä eleitä tekevää ymmärrettiin. Samoin vastapuolen tekemää hiiltenlapiointielettä. Ahaa, kyllä tämä tästä vielä lämpenee. Samaan aikaan tilanne oli kuitenkin ihanteellinen: vaunussa vallitsi syvä rauha, jopa eteerinen tunnelma, ja varmasti asiaankuuluva ja reissuntuntua tuova konnarien tupakankatku. Täydellistä.

 

Viikko junassa oli mielenkiintoinen ja suositeltava kokemus. Moni kyseli etukäteen, eikö ole tylsää kököttää monta päivää junassa. Ei ole. On ihanaa, kun ei ole mitään sen ihmeempää tekemistä. Junamatka oli kuin olisi saanut valtavan säkin aikaa lahjana käytettäväksi juuri niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. Söimme, kun tuli nälkä, otimme päiväunet, kun alkoi unettaa, luimme kirjoja, raapustimme ajatuksia paperille ja kuuntelimme musiikkia. Tai sitten vain katselimme ikkunasta Venäjän metsiä, soita, ohi viilettäviä kyliä pienine mökkeineen ja kasvimaineen, tehtaanpiippuja, Mongolian kauniissa ja kirkkaassa, mutta kylmässä auringonvalossa kylpeviä loputtomia aroja ja viimeisenä päivänä yhä kumpuilevammiksi käyviä Kiinan rinteitä.

Kakkosluokan neljän hengen hytissä oli
kaksistaan tilaa oleilla ja syödä.

Varsinaiselta odottamiselta aika tuntui ainoastaan rajoilla, joilla passit, viisumit ja hytit tarkastettiin kahteen kertaan. Rajamuodollisuudet kestivät useita tunteja. Mongolian ja Kiinan välillä odottelua kertyi peräti viisi tuntia, sillä junien alle on vaihdettava uusi kalusto ratakiskojen leveyden muuttuessa kesken matkan. Muutoin muodollisuudet sujuivat hyvin ja vastoin ennakolta kuultuja huhuja kontrollihenkilökunta oli hyvin ystävällistä jokaisella rajalla.

Kuitenkin jossain määrin käsitys ajasta junamatkalla muuttui turhaksi. Kuljimme itään, jolloin vuorokaudesta kaiken aikaa ”katosi aikaa”. Pimeää alkoi tulla yhä aiemmin, mutta näinkin hidastempoisella matkalla aikaero tuntui kohtuullisen helpolta ottaa kiinni. Herääminen aina vain aikaistuvampaan aamuun ei tuntunut pahalta, kun optio päiväuniin olisi käytettävissä vaikka heti aamiaisen jälkeen! Vaikka vuorokauden rytmi muuttui kaiken aikaa, juna eli Moskovan aikaa neljä ensimmäistä päivää Mongolian rajalle asti. Esimerkiksi käytävän tauluun merkityt junan pysähtymisajat sekä ravintolavaunun aukioloajat noudattelivat Moskovan kelloa. Jetlagiakaan ei pahemmin kerkeä potea aikataulun kääntyessä junanvauhtia, vaikka nyt Kiinassa kello näyttääkin jo viittä tuntia Suomen aikaa enemmän.

Vaunun seinän pysähdysaikataulu auttaa hahmottamaan Moskovan ja Pekingin välistä etäisyyttä. Kaikenkaikkiaan matkaa kertyi 7818 kilometrin verran.

Junassa kellosta ei oikeastaan tarvinnut olla perillä muutoin, kuin että pahin vessahätä ei osuisi aseman kohdalle. Näissä pitkän matkan junissa nimittäin junan vessat toimivat yhä kuin junan vessa (nuorempi polvi voi kysyä vanhemmiltaan tai Googlelta, mitä tämä tarkoittaa). Muutoin ajasta oli aika mukavaa olla täysin irrallaan.

Kenties huomaamattaankin arjessa tulee helposti aikataulutettua asioita ja elämää silloinkin, kun se ei ole välttämätöntä. Aikaa ei sovi hukata, mutta sitä kulutetaan ja täytetään. Samalla ehkä tunnetaan huonoa omaatuntoa, jos se hujahtaa liiaksi somessa roikkumisen, sarjabingettämisen, Pokémon Go:n tai Suomen huutokauppakeisarin parissa. Aika monesti on jonkinlainen laite kädessä tai ainakin auki taustalla. Ja niinkin typerä ihminen on (oma käsi pystyssä), ettei laitteista osaa olla irrallaan, ennen kuin on pakko.

Viikon mittaan nettiä ei ollut ikävä. Reilussa kymmenessä vuodessa suhde esimerkiksi puhelimeen on myös muuttunut kovasti. 18-vuotias reilireissulainen ei odottanut luuri kädessä seuraavaa Wi-fiä. Kotiin laitettiin silloin tällöin sähköposti hostellin aulan tietokoneelta. Nykymahdollisuuksien tarjoama yhteys on hieno juttu, mutta tuntuu tosi hyvältä olla välillä myös katveessa.

 

Maisemaloistoa matkan varrelta:

Balazinon asema Venäjällä.

Soita ja metsämaisemaa halki Venäjän riitti.

Samoin radanvarsikyliä hämmästyttävän samankaltaisella
arkkitehtuurilla kilometrista toiseen.

Mongoliaa kohden maisema alkoi muuttua.

Maisemanvaihdosten äärellä ymmärsi myös jotain Venäjän suuruusluokasta.

Mongolian aroilla oli valoisaa, mutta viileää.

Kiinassa herätessä maisema oli jälleen uudennäköistä.

Kiinalaisen padotun jokilaakson ylväyttä.

Pekingissä vielä hymyilytti ennen kuin selvisi, ettei aseman automaatista nouse rahaa
länkkärikortilla ja edessä on 4 kilometrin kävelymatka hostellille rinkat selässä.
No, hostelli löytyi, rahaakin saatiin ja ehkä se köpöttely teki hyvääkin
kuuden päivän loikomisen jälkeen.

Kuuden ja puolen junapäivän jälkeen Peking saapui vastaan. Varsinaista kulttuurisokkia ei oikeastaan ole päässyt syntymään, kun matkanteko on ollut verkkaisampaa. Toki jo ensimmäisen illan jälkeen palanut suu ja internetin takkuaminen kertovat: joo, Kiinassa todellakin ollaan.

P.S. On hyvä, ettei muistotilaisuuksia useinkaan järjestetä liikkuvissa junissa.
P.P.S. Kyseessä siis pöytäliina, ei lakana.