Huh, "kotona"!

Aamu mökillä.

Nyt on hyötyä siitä, että viimeisinä viikkoina Kambodzassa unirytmit olivat hieman kellallaan ja juuri ja juuri jaksoimme puoli yhdeksitoista nousta aamiaiselle. On vain niin mukavaa herätä lähes samoihin aikoihin auringon kanssa - päivässä on jotenkin paljon enemmän tunteja!

Melko jännittävän viimeisen viikon jälkeen kaikki sujui lopulta hyvin ja pääsimme palaamaan Suomeen. Tällä hetkellä viettelemme varsin tyytyväisinä karanteeniaikaa päijät-hämäläisellä mökillä nautiskellen puusaunasta, Game of Thronesista, juustoruisleivistä, kevään tuoksuista ja huussin tyhjentämisestä. Ei paljon muuta saattaisi tällä erää elämältä kyllä toivoakaan.

Näitä on...

...odotettu.

Tuntuu aivan uskomattomalta, kuinka asiamme järjestyivätkään noin viikossa. Suomeen palatessamme automme oli noudettu talvisäilöstä ja se oli pakattu täyteen keliin hieman sopivammilla vaatteilla, erilaisilla viihdejärjestelmillä ja kahden viikon ruoilla. Mahtavalla tavalla majapaikaksemme myös järjestyi mökki koko huhtikuuksi - minkäänlaista omaa asumustahan meillä ei siis missään tällä hetkellä ole, vaan tarkoitus oli toukokuussa palata aluksi sukulaisten nurkkiin. On ollut syvän kiitollinen olo tällaisista ihmisistä lähipiirissämme. Ilman heidän apuaan olisi ollut aika erilainen tilanne ja fiilis tulla kesken kaiken takaisin tyhjän päälle.

Hähhäh, läheiset joutu hamstraamaan meiän puolesta. Ei vaan todella iso kiitos J & J!

Samalla olo on myös helpottunut, että vielä ehätimme Suomeen. Tilanne tuntui kääntyvän muutamassa päivässä aivan päälaelleen. Vielä maanantaina olimme käyneet Vietnamin konsulaatista kyselemässä viisumien mahdollisuutta, ja kun tämä tie sulkeutui, suunnittelimme jatkavamme matkaa suoraan Taiwaniin. Vuorokauden päästä olimme kuitenkin vakuuttuneita, että kotiinpaluu on nyt ainoa vaihtoehto. Moni maa alkoi sulkea rajojaan ja vaatia saapuvilta karanteenia. Viimeinen silaus oli tietenkin se, että Suomi ilmoitti sulkevansa rajat ja kotiin olisi ehdittävä parin viikon sisällä. Saimmekin varattua lennot tiistaille 24.3. Bangkokin kautta.

Aivan ongelmattomasti kotimatkan suunnitelu ei kuitenkaan sujunut. Torstai-iltana ulkoministeriöltä tuli viesti, että Thaimaa vaatii kaikilta matkustajilta terveystodistuksen ja ilmailuliiton sivujen lisätiedoissa mainittiin myös negatiivinen koronatesti. Seuraava huolenaihe olikin, mistä tämän testin saa näin lyhyellä aikavälillä hankittua - varsinkin jos sitä on hakemassa useampi kymmenen muutakin. Päätimme ensin tarkistaa lentovarauksemme, josko sieltä löytyisi lisätietoa. Jostain syystä varauksessamme Phnom Penhin ja Bangkokin välisen lennon tilaksi oli merkitty 'tuntematon' aiemman vahvistettu-merkinnän sijaan. Varauksessa luki, että lennon aikataulu on muuttunut, vaikka kellonaika oli alkuperäinen. Sen syvempien selvittelyjen sijaan päätimme käydä nukkumaan ja odottaa ainakin aamuun. Seuraavana aamuna kuitenkin ryhdyimme jonottamaan Finnairin asiakaspalveluun chatin kautta. Kahden tunnin odottelun jälkeen saimme yhteyden asiakaspalvelijaan, joka kertoi, että lento on peruttu. Meille ei vain oltu ilmoitettu asiasta mitään. Lyhyt kauhun hetki kuitenkin väistyi nopeasti, kun hän kertoi voivansa siirtää meidät Qatar Airwaysin lennolle Dohan kautta Helsinkiin. Qatar ei myöskään vaatisi terveydentilan selvitystä.

Jälkikäteen mietimme, kuinka asiat olisivat edenneet, jos emme olisi huomanneet ja alkaneet itse selvittää asiaa. Infosimme heti myös muutamia saarilla olleita suomalaisia asiasta, ja kävi ilmi, että heidänkin lentonsa eri päivänä samalla reitillä oli peruttu. Vaihtoehtoinen kotimatka järjestyi onneksi heillekin.

Viimeinen viikko Kambodzan paratiisisaarella oli siis kaiken kaikkiaan melko stressintäyteinen. Vaikka kaikki lopulta sujui hyvin, epätietoisuus tilanteen kehittymisen suhteen nakutti jatkuvasti takaraivossa. Tarkoituksena oli snorklailla ja sukellella, mutta olo oli kaiken aikaa niin stressaantunut, ettei meren äärelle oikein osannut rentoutua. Totesimme, että kenties ei ole paras mahdollinen ajatus mennä meren pohjaan pohtimaan mahdollisen hukkumiskuoleman lisäksi vielä koronaakin. Saariviikko oli siis melko ristiriitainen: oma mielentila ei sopinut lainkaan yhteen rentoon rantatunnelmaan, mutta samaan aikaan arki saarella tuntui jatkuvan jokseenkin normaalina. Joka päivä paikalle virtasi myös uusia turisteja nauttimaan valkeasta hiekkarannasta niin kuin mistään epidemiasta ei olisi tietoakaan. Pohdimme, että pienelle saarelle tartunnan sattuessa koko paikka joutuisi varmasti karanteeniin. Sekin olisi tietysti ongelmallista, sillä saarella ei esimerkiksi ollut minkäänlaisia terveydenhuoltopalveluita.

Koh Rong Samloem.

Koirakin oli mennyt ihan sykkyrälle ahdistuksesta.

Myö ei ihan samanlaiseen rentouteen kyetty. Tämä oli selvästi resortin palkattu rantakoira, joka kävi rapsuteltavana ja sitten juoksenteli huolettomana, pötkähti toisinaan päiväunille, lähti aina halukkaiden kanssa uimaan ja viihdytti vieraita jahtaamalla pienten veneiden moottoripärskeitä meressä pomppien.

Tilanteen märehtimistä auttoi kuulumisten vaihtelu illanvieton merkeissä muutamien muiden matkalaisten kanssa, vaikka jälkeenpäin mieleen tulikin kauhea ajatus, että nythän juuri toisten seuraa olisi vältetltävä, vaikka Kambodzassa tapauksia olikin siinä vaiheessa vain muutama kymmenen. Ensimmäisen kerran kuitenkin huoahdimme helpotuksesta, kun matkustusaamuna heräsimme molemmat terveinä. Saarella jatkuvasti muuttuva tilanne kuitenkin leijaili kaiken aikaa ilmapiirissä ja kuulumisia tuli vaihdeltua henkilökunnan jäsenten kanssa. Myös moni heistä asui jossain muualla kuin Kambodzassa. Hieman huolestunut ilmapiiri toki oli, sillä resorttikin oltiin ilmeisesti sulkemassa huhtikuussa, mikä toisaalta tarkoitti monelle työttömyyttä. Monille Aasian turistikaupungeille tilanne onkin vaikea: toisaalta turistien liikkumista halutaan rajoittaa ja ajatellaan, että juuri he ovat tuoneet taudin mukanaan. Phnom Penhissä meillekin asiasta huudeltiin ja toisinaan kavahdettiin kadulla kauemmas. Ymmärrettävää, sillä paljon liikkuvat turistithan tautia pahimmillaan levittävät oireettomina useiden päivien ajan. Samaan aikaan turismin hiljeneminen merkitsee monelle paikalliselle tulojen täydellistä loppumista.

Matkalla takaisin Phnom Penhiin Sihanoukvillen - tai tällä hetkellä ehkä paremminkin "Consturctionvillen" kautta. Kiinalaisrahalla kaupunkiin rakennetaan kovaa vauhtia korkeita hotelleja ja kasinoita sekä asfalttitietä. Kaupungin päätie oli kaivettu useamman kilometrin mitalta auki ja matkanteko oli hidasta ja pölyistä.

 

Lautan ja bussin välissä oli aikaa käydä ihailemassa Sihanoukvillen anatomisesti kenties turhankin tarkkaa leijonapatsasta.

Samalla olemme viestitelleet Balilla tapaamamme kanadalaisen naisen, Alanan, kanssa, joka jäi jumiin Ecuadoriin. Hän on asunut siellä aiemmin ja maa on siinä mielessä tuttu, mutta nyt tilanne oli varsin erilainen. Ecuador oli sulkenut rajat kahden päivän varoituksella, eikä hän päässyt palaamaan enää Kanadaan. Tilanne hänen kohdallaan oli hyvä, oli paikka asua sekä ruokaa ja juomaa saatavana. Samaan aikaan hän kuitenkin oli huolissaan tilanteen kehittymisestä. Hän asui kaupungissa, jossa on paljon turismia ja pohdiskeli sen loppumisen vaikutusta paikallisten elämässä. Alana piti mahdollisena, että tilanteen kärjistyttyä ryöstely ja ilkivalta alkaisivat. Hän oli pohdiskellut paljon myös länsimaalaisten etuoikeuksia, joista harvoin monikaan meistä on kovin tietoinen ennen kuin jotain tällaista tapahtuu. Moni meistä voi vain palata omaan maahansa ja jatkaa elämäänsä ja kärsiä kenties pienistä taloudellisista tappioista, mutta monessa maassa ihmisten elämä muuttuu paljon radikaalimmalla tavalla.

Harmittaahan se, että paluu Vietnamin ihanien ruokien äärelle jää tekemättä, yllätyskäynti Taipeissa kokematta, Kioton kauneus ja Tokion hulina näkemättä. Samaan aikaan olemme erittäin kiitollisia siitä, että olemme kotona ja että meillä on niin mahdottoman hyvä turvaverkko olemassa. Ehkä tällä tavalla päättynyt reissu opetti vielä enemmän jotain myös siitä, kuinka etuoikeutettua elämää sitä todella saakaan elää.

Voi olla, että jossain vaiheessa intoudutaan reflektoimaan reissua kokonaisuudessaan vielä yhden blogitekstin verran. Mutta juuri nyt aiomme vain nauttia karanteenimökkeilystä metsän keskellä ja lähteä saunanlämmitykseen.

Viimeisellä rannalla(?)

Pikainen tervehdys Kambodzan rannikolta. Teillä on sitten siellä poikkeustila ja rajoja laitellaan kiinni. Niin laitellaan Aasiassakin. Eilen varmistui, että Vietnamiin ei päästä - lähetystö ei ottanut edes vastaan viisumihakemuksiamme riippumatta siitä, että ei olla oltu Euroopassa puoleen vuoteen. Viranomaisten hälytyskellot saivat soimaan varmasti paitsi passin myöntäjämaa, myös syyskuussa käytetty Kiinan viisumi. Kummallakaan seikalla ei meidän kohdallamme ole tekemistä korona-alueiden kanssa, mutta toki yksioikoisia sääntöjä on helppo noudattaa.

Olimme varanneet venematkan ja budjettiimme nähden kalliihkon rantamajoituksen Koh Rong Samloemin saarelta Kambodzan lounaisosasta. Päätimme tulla saarelle ja miettiä tulevaa täällä rantatuolissa varpaat hiekassa loikoen.

Ensiminuutit saarella eivät alkaneet kuitenkaan aivan loistavasti. Saavuimme mahtavanoloiseen hotelliin, josta olimme varanneet bungalowin rannalta. Jokunen teksti sitten kirjoittelimmekin ludepohdinnoista ja siitä, miten ollaan onnistuttu kyseiset ötökät hyvin välttämään. Rutiininomaisesti tietenkin tarkastettiin peti ensimmäiseksi nytkin. "Totaa..." ei ole koskaan hyvä merkki toisen suusta. Patjassa näytti olevan jonkinlaista mustaa täplää. No toisesta patjannurkkauksesta sitten löytyi syyllinenkin. Ludehan se. Toisaalta löytö ei ollut yllätys, sillä monta majapaikkaa saarella hylkäsimme juuri runsaiden ludekommenttien vuoksi.

Kaikki kuitenkin sujui erinomaisesti: henkilökunta oli myös järkyttynyt löydöstä ja ymmärsi, mitä toimenpiteitä tilanne vaatii. Majapaikka oli täynnä, joten meille ehdotettiin siirtoa saman firman toiseen paikkaan muutaman sadan metrin päässä. Rantanäkymä menetettiin, mutta tilalle saatiin aamiainen, huonetason korotus ja ötökätön sänky. Kelpaa.

Muutamaa tuntia myöhemmin selvisi, että rantanäkymän puuttuminen on tällä hetkellä pienin murheemme. Paraikaa tilanne siis on se, että moni Aasian maa alkaa myös sulkemaan rajojaan. Varasuunnitelmamme oli mennä Taiwaniin, mutta ilmeisesti tällä hetkellä väärän maan passin kanssa joutuisimme kahden viikon karanteeniin, vaikka emme olekaan tulossa Suomesta. Karanteeni ei houkuta senkään vuoksi, ettei tällä hetkellä ole tietoa siitä, pääsisimmekö palaamaan Suomeen alkuperäisen suunnitelmamme mukaan toukokuun puolivälissä. Suunnitelmallisuus ja ennakointi on mahdollisesti säästänyt matkakulujamme aiemmin, mutta nyt tämä kykenemättömyys ottaa rauhassa ja olla aina suunnittelematta kostautuu. Tietenkään emme ole maksaneet lentojen siirto- tai peruutusmaksuja. Poikkeustilanteessa tosin lentoyhtiöiltä saattaa löytyä joustoa.

Akuuttia tarvetta Suomeen paluuseen ei sinänsä ole. Seuraava sitova asia on töihinpaluu heinäkuun alussa. Välttämättä vaihtoehtona ei kuitenkaan ole jäädä tännekään, jos maat ovat kiinni. Tietenkin me olemme myös niitä potentiaalisia taudinlevittäjiä liikkuessamme.

Selvittelemmekin tällä hetkellä, onko meidän mahdollista siirtää lentojamme Japaniin, vierailla siellä parin viikon ajan ja palata sieltä Suomeen. Toinen vaihtoehto on palata Suomeen jo ensi viikolla suoraan Kambodzasta. Asioiden selvittelyä myös haittaa erittäin hidas nettiyhteys, mikä tosin on hyvin ymmärrettävää pienellä saarella, jonka infra ei ole vielä valtavan kehittynyt. Juuri nyt päätimme kuitenkin pidentää vierailuamme Samloemilla loppuviikon ajaksi ja edes yrittää nauttia valkoisesta hiekkarannasta, valosta, lämmöstä ja ehkä sukeltamisestakin. Stressaaminen hieman syö lomatunnelmaa, ja niin sen ehkä pitääkin. Eihän tämä mikään keveä tilanne ole ja omaa vastuutakin on mietittävä.

Katsotaan loppuviikosta uudelleen.

Kurja rantatoimisto.

Holiday in Coroni.... Cambodia!

Maaliskuun alussa saavuimme Kambodzaan tarkoituksena viettää täällä kuukauden verran aikaa rennosti maata kierrellen, ennen kuin menisimme tekemään samaa kuukaudeksi Vietnamiin. No, täällä edelleenkin ollaan, mutta Vietnamiin pääsystä kuun lopussa ei juurikaan tällä hetkellä ole mitään takeita.

Suomen uutisia on tullut seurattua jonkin verran läpi reissun somen kautta, mutta juuri nyt tuntuu, että kotimaan tilanne on myös kovasti omalla iholla. Tavallisesti suomalaiset saisivat 15 vuorokauden maassaolo-oikeuden automaattisesti Vietnamiin, mutta nyt mahdollisuus on suljettu. Joka tapauksessa olisimme hakeneet etukäteen 30 vuorokauden e-viisumia, mutta nyt sekin vaihtoehto näyttää sulkeutuneen. Eri sivustoilta löytyy hieman erilaista tietoa siitä, kannattaako viisumia ylipäänsä hakea, vai onko (maailmankartalla niin erinomaisella!) suomalaisella passilla täysin turhaa koettaa edes maahan päästä - vaikka todellisuudessa emme Suomen kamaralla olekaan seitsemään kuukauteen olleet! Vietnam nimittäin on päättänyt rajoittaa nimenomaan monen eurooppalaisen maan kansalaisten pääsyä maahansa, suomalaiset mukaan luettuna.

Tulevalla viikolla suuntaamme joka tapauksessa Kambodzan lounaisosiin, Sihanoukvillen kaupunkiin ja sen kupeella sijaitsevalle Koh Rongin saarelle. Aikomus oli lopulta jatkaa eteenpäin kohti pientä Kepin kaupunkia ja hurauttaa bussilla yli Vietnamin puolelle. Kuulemamme mukaan pienemmiltä maarajoilta eurooppalaisia on kuitenkin käännytetty viisumienkin kanssa takaisinpäin. Tämä puolestaan olisi meidän kannaltamme varsin ongelmallista. Kambodzassa saamme viisumillamme oleilla huhtikuun ensimmäiseen päivään asti, mutta sen jälkeen olisi vaihdettava maisemaa. Jollei Vietnamiin, niin minne - hyvä kysymys. Onko tämä nyt sitä reissaamisen vapautta, että vielä ei tiedä, missä huomenna ollaan?

Kambodzassa epidemian seuraukset ovat olleet ainakin toistaiseksi varsin pieniä. Todettuja tartuntoja on ollut erään tietokannan mukaan vain viisi. Kaupunkikuvassa näkyy käsidesiä ja jonkin verran maskeja. Muutamien vierailtavien paikkojen porteilla meiltä on mitattu lämpö etäkuumemittarilla. Tänään hotellillamme pääkaupungissa Phnom Penhissä varoitettiin kuvan kanssa ranskalaismiehestä, jolla kuulemma on korona, mutta joka pakeni poliisia eikä suostu menemään sairaalaan. Juuri muutoin epidemia ei arjessa ole näkynyt. Paitsi juuri kuulimme, että pääkaupungissa ja Siem Reapissa koulut on suljettu.

Sen verran voimme koronahuurjenkin keskellä kuulumisiakin kertoilla, että aloitimme reissumme Siem Reapista. Pieni kaupunki on varsinainen turistikeskittymä, mutta varsin ymmärrettävästä syystä. Siem Reapiin mennään katsomaan lähellä sijaitsevia Angkorin alueen rauniotemppeleitä. Alkuperäinen ajatuksemme oli vierailla temppeleillä polkupyörin. Alue sijaitsee noin 7 kilometrin päässä kaupungin keskustasta ja myös temppeleiden välillä saa matkaa tehdä hyvän aikaa polkien. Pyöräily olisi kuitenkin tuonut mukavaa vapautta oma-aikaiseen kulkemiseen.

Kambodzassa tuktukit ovat varsin mukavia kärryjä moottoripyörien perässä. Remorque on kulkuneuvon varsinainen nimi.

Siem Reapissa olimme kuitenkin kohdanneet matkailun gastronomisen nautiskelun synkemmän puolen ja kärsineet hieman kaikenlaisista vatsavaivoista, joten olo ei ollut koko kaupunkivierailun aikana paras mahdollinen. Tämän vuoksi päädyimme varaaman hotellimme luottotuktuk-kuskin ja taittamaan matkaa mukavasti moottoripyörän perävaunussa keveässä tuulenvireessä istuen. Vaikka reissu muutaman dollarin haavan matkabudjettiin tekikin, se oli ehdottomasti oikea valinta ja varsin leppoisa vaihtoehto siirtyä rauniotemppeliltä toiselle.

Olisikohan mitenkään mahdollista...

...että ne vatsanväänteet...

...saattaisivat johtua näistä ruoista...

...kun vielä jälkkäriksikin tilattiin sirkkakakkua?

Matkaan lähdettiin aamuviiden jälkeen, sillä päivät Kambodzassa ovat kuumia. Tuntui hyvältä, että seitsemän tunnin temppelirauniokierros oli ohi jo iltapäiväyhden aikaan, kun lämpötila kiipesi lähelle neljääkymmentä astetta. Muita turisteja paikalla toki oli, mutta ilmeisesti todella vähäisissä määrin tämän vuodenajan normaaliin määrään verrattuna. Paikoin tarjolla oli käsidesiä myös matkailijoiden temppeleitä kosketteleviin käsiinsä hiulata.

Auringonnousu ei tällä kertaa Angkor Watilla ollut mitenkään erityinen. Tilanteesta huolimatta muutama kymmenen muukin turisti oli kuitenkin paikalla jo aamukuuden aikaan.

Ne kuuluisat tötteröt, jotka löytyvät maan lipustakin.

Kuuluisa Tomb Raider -leffan temppeli ja se jonotetuin kuvausovi.

Matkalla Kambodzan Phnom Penhiin pysähdyimme muutamaksi yöksi Battambangiin. Battambangissa emme tehneet yhtään mitään! Koetimme palautua ruoansulatuksellisilta sivupoluilta takaisin normaaliin, joten keskityimme vain arkisiin asioihin, kuten hiustenleikkuuseen ja croissantien syömiseen.

Pääkaupungin vierailulistalla sen sijaan oli muutama kohde, joissa oli pakko vierailla. Kambodzan lähihistoria on melko synkkä. Vuonna 1975 punakhmerit marssivat pääkaupunkiin ja ottivat vallan koko maasta. Kaupunkilaiset lähetettin maalle viljelemään riisiä ja koulutettu ja muutoin epäillyttävä väki suljettiin vankilaitoksiin ympäri maata. Kaupunkilaisuus, koulutus, ulkomaalaisuus tai silmälasit saattoivat olla syy päätyä vankilaitokseen tai teloitettavaksi. Kolmasosa maan asukkaista tapettiin seuraavan neljän vuoden aikana.

Vierailimme peräkkäisinä päivänä S21-vankilassa ja kuoleman kenttinä tunnetulla alueella. S21 eli Tuol Sleng toimi aikoinaan lukiona, jota punakhmeerit tyhjennettyään hyödynsivät vankilana. Viehättävän hedelmäpuita versovan pihapiirin ympäristön rakennuksissa pidettiin noin 18 000 vankia, joista lopulta seitsemän selvisi hengissä ulos. Vankilassa vankeja kidutettiin esimerkiksi tunnustamaan (usein kuviteltu) toimintansa ulkomaisten tiedustelupalvelujen agentteina. Vankeina oli miesten lisäksi paljon myös naisia ja lapsia. Tunnustusten päätyttyä valtaosa vangeista vietiin teloitettaviksi Choeung Ekin kuoleman kentille. Alueelta on löydetty yli sata joukkohautaa ja edelleenkin sateiden aikaan pintaan nousee hampaita ja luita. Molemmat paikat avaavat kävijöilleen traagisia tarinoita ja kuvottavaa historiaa ihmisen julmuudesta. Traagisuutta lisää tieto, että monet Pol Potin punakhmerien hallinnon värväämistä toimijoista oli hädin tuskin teini-ikäisiä nuoria.

Kun koulu todella on vankila. Seiniin kirjatut avaimienpitokoukut oli toisinaan numeroita tukkimiehen kirjanpidolla, sillä (teini-ikäinen) vartija ei ilmeisesti ollut koskaan oppinut numeroita.

Kuoleman kentille on rakennettu stupa kuolleiden muistoksi. Noin 8000 paikalla kuolleen pääkallot on sijoitettu stupaan. Kallojen perusteella on päätelty myös niiden kantajien ikä ja kuolintapa. Käytännössä kuolintapa oli aina isku päähän, ja stupa piti sisällään myös erilaisia välineitä, joilla näitä iskuja usein aiheutettiin. Vierailu Tuol Slengin vankilassa ja entisellä teloituspaikalla oli pysäyttävä.

Molemmissa paikoissa oli saatavilla erinomainen audio guide, jonka kautta ääneen pääsivät myös itse vankeina kärsineet ja läheisiään menettäneet. Kiinnostava yksityiskohta audioissa oli myös kertomus Tuol Slengin johtajasta: matematiikan professori, jonka komennuksen alla kidutus- ja teloitustoiminta Phnom Penhin alueella hoitui. Tämä Kang Kek leu, veljien kesken nimellä Duch tunnettu mies kertoi kuitenkin tulleensa uskoon 1990-luvulla. Hän oli palannut maahan ja lopulta tunnusti osansa kansanmurhassa. Audioissa kuultiin hänen kääntyneen kristityksi ja sen myötä tunnustaneen osansa Tuol Slengin ihmisten kärsimykseen ja kuolemaan. Vuonna 2012 hänet tuomittiin elinkautiseen vankeuteen rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Tällaisissa paikoissa vierailun jälkeen omat murheet usein tuntuvat melko pieniltä. Enää (edellisten hotellivieraiden) ripulikakka hotellihuoneen kylppärin seinällä ei tunnu paljon miltään (pitäisikö välillä maksaa majoituksesta vähän enemmän?).  Syyttä audio guidessa ei myöskään puhuttua Saksan toisen maailmansodan aikaisesta tragediasta. Tapahtumilla Saksassa, Kambodzassa ja varmaan jossain muuallakin kyse lienee samasta ilmiöstä, jossa jonkinlaisen ideologian tarkoitus muuttuu ihmisen elämää tärkeämmäksi. Jotakin tekemistä tällaisilla surullisilla massahävityksillä lienee myös dehumanisaation kanssa - että psykologisesti on mahdollista saada ihminen unohtamaan, että se toinenkin on samanlainen ihminen. Vaikka nämä paikat ovat raskaita vierailla, niissä on syytä käydä.

Historiaan katsellessa myös tämä päivä tuntuu hyvin keveältä. Vaikka tartuntatauti riehuu ympäri maailmaa, ei ole syytä paniikkiin. Olemme toki pohdiskelleet myös omia vaihtoehtojamme. Olemme todenneet, ettei Suomeen kannata palata, sillä tilanne siellä on ilmeisesti tällä hetkellä vierailemaamme Aasian osaa huonompi. Suomessa olemme myös kodittomia ja työttömiä heinäkuun alkuun asti, joten tämä vaihtoehto ei houkuta. Asialla on kuitenkin kääntöpuolensa. Jos sairastumme, emme tietenkään haluaisi olla heitä, jotka sairastuttavat muita. Eettinen pohdinta tapauksen myötä ei siis ole kovin yksinkertaista. Joka tapauksessa tällä hetkellä ajatus on olla reissumme suunniteltuun loppuun asti Aasiassa.

Se jää vielä arvoitukseksi, mitä seuraavina viikkoina tulee tapahtumaan tai mihin pääsemme matkustamaan. Jos matka saa jatkua Vietnamiin, tarkoituksena olisi jatkaa sieltä Taiwaniin huhtikuun lopulla ja Japaniin toukokuun alussa. Lento kotiin on myös hankittu jo Tokiosta toukokuun puoliväliin. Koetamme täällä pestä paljon käsiä, käyttää kaupungilla käsidesiä (täällä sitä ja saippuaa sekä VESSAPAPERIA saa edelleenkin ihan hyvin kaupoista), köhiä hihaan ja välttää muita köhiviä. Ja jos tauti omalle kohdalle osuu, niin tietenkin toimia asianmukaisesti.

Asioilla on tapana järjestyä.

Laos – Mekongin rennompi ranta

Kevään reissukarttaa suunnitellessa piti ihan toden teolla istua alas ja miettiä, kuinka aika on jaettava useamman maan kesken, että joka paikassa ehtii jotain nähdä ja tehdä. Hetken aikaa jo mietimme, jätämmekö Laosin kokonaan väliin, sillä sen eteläosiin emme halunnet malariamahdollisuuden vuoksi mennä ja sen pohjoisosa olisi vähintäänkin päivän bussimatkan päässä Bangkokista ja jälleen sieltä lähdettäessä sama homma Kambodzaan päin. Lopulta päätimme kuitenkin käydä Laosissa, vaikka ihannetilanteessa emme olisi halunneet liikkua lentäen.

No, hyvä kun kuitenkin päätimme tehdä tämän kiepauksen. Laos oli virkistävä tuulahdus rauhallisuutta ja leppoisuutta hetkisempien suurkaupunkien välillä. Bangkokin koneesta Vientianeen kentällä noustua ei olisi uskonut, että on saapunut maan pääkaupunkiin. Pienellä kentällä juuri kukaan ei tyrkyttänyt taksia tai tuktukia, ja niinpä shuttle-bussin juuri mentyä päätimme kävellä paikallisbussipysäkille. 5000 kipillä ei noin puolella eurolla pääsi aivan keskustan tuntumaan, vaikka paikallisten katseista päätelle reppureissarit tässä paikallisbussissa harvinaisempi näky taitavat ollakin.

Jos Bangkokissa usein päivän päätteeksi oli väsynyt kulkemisesta jonossa kapeilla jalkakäytävillä  ruuhkaisen liikenteen pörrätessä jatkuvasti ohi, Vientianessa moisesta ei tarvinnut kärsiä. Leveillä jalkakäytävillä saattoi usein kävellä jopa rinnakkain! Liikenne oli vähäisempää, mutta myös hitaampaa eikä katuja ylittäessä tarvinnut miettiä kiihdyttääkö tuo kymmenen metrin päässä oleva skootteri äkkiä vauhtinsa lähelle satasta, ennen kuin joutuu pysähtymään liikennevaloihin kahdentoista metrin päässä.

Paikallinen riemukaari. Tarinan mukaan kompleksi on rakennettu betonista, jonka amerikkalaiset olivat lahjoittaneet lentokentän kiitorataa varten.

On kultaista temppeliä ja loikovaa Buddhaa, mutta Jannea ne eivät näköjään ilahduta.

Vientianea tulikin katseltua paljolti jalkaisin, sillä keskustan tuntumassa on useita temppeleitä. Riemukaarta sekä kultaista Pha That Luangia ja sen lähellä loikoilevaa Buddhaakin jaksoi toiseen suuntaan suunnata katselemaan jalkaisin. Suosikkinähtävyytemme Vientianessa oli kuitenkin reilut parikymmentä kilometriä kaupungin ulkopuolella sijaitseva Buddha-puisto. Puisto on rakennettu nimenomaan nähtävyydeksi ilman varsinaista pyhän paikan identiteettiä, ja sen ovelle pääsi paikallisbussilla. Puistossa oli kymmeniä pienempiä ja suurempia buddha-patsaita sekä muuta Kaukoidän uskontojen kuvastoa. Thaimaan nähtävyyksiin verrattuina Laosin kohteet ovat säilyneet vielä maltillisen hintaisena turisteillekin, vaikka paikalliset toki usein sisään maksutta pääsevät täälläkin.

Puun juurelle saattoi kiivetä puistoa katselemaan.

Tämä patsas toi mieleen myös pääsiäisen sanomaan liittyvän kristillisen symboliikan.

Loikova Buddha nelinaamaisen kaverina.

Vierailimme Vientianessa myös COPE Visitor Centerissa. Keskus esittelee Vietnamin sodan vaikutuksia Laosissa ja kerää varoja ihmisille, jotka kärsivät näistä vaikutuksista edelleen. Laos ei ollut suoranaisesti sodassa osallisena, mutta silti se on väkilukuunsa nähden maailman pommitetuin maa. Ho Chi Minh -polku, jota pitkin toimitettiin tavaraa Etelä-Vietnamiin Vietkongin sissiarmeijalle, nimittäin sattui kulkemaan Laosin rajan tuntumassa. Yhdysvallat koettivat katkaista väylän pommittamalla ja sodan aikana pommeja laskettiinkin matkaan 2,1 miljoona tonnia pommeja. Tarkalleen ottaen siis yksi pommilasti joka kahdeksas minuutti, 24 tuntia vuorokaudessa, kahdeksan vuoden ajan. Nykyäänkin 50 laosilaista kuolee tai haavoittuu edelleen UXO:hin eli räjähtämättömiin maahan jääneisiin pommeihin. Pommit voivat räjähtää esimerkiksi maanviljelijän kuokkaan tai ruoanlaitosta syntyvään lämpöön. Pommeja puretaan ja viedään pois säännöllisesti, mikä ei tosin miellytä kaikkia paikallisia. Pommien vaarallisuudesta huolimatta niissä on kiinni myös rahaa, sillä pommien materiaaleista tehdään esimerkiksi käyttöesineitä ja matkamuistoja. Toreilla myynnissä näkyikin esineitä pullonavaajista rannerenkaisiin, joiden kerrottiin olevan pommimetalleista tehtyjä. COPE:ssa kävijöitä kuitenkin valistetaan, ettei näitä tuotteita tulisi ostaa ja näin tukea pommien tällaista hyödyntämistä, sillä toisinaan pommien käsittelyn seuraukset voivat olla myös toisenlaiset. Keskuksessa esillä onkin monenlaista tekoraajaa, joihin moni laosilainen on joutunut pommien vuoksi turvautumaan.

USA pudotti Laosiin 260 miljoonaa pommia, joista valtaossa oli kuvassa näkyviä rypälepommeja. Arviolta niistä räjähtämättä jäi 30 % eli vajaa 80 miljoonaa pommia.

Laolaisten arkielämä voi edelleenkin muuttua radikaalisti 60-70-luvuilla käydyn sodan jäljiltä.

Muutoin keskityimme nauttimaan Vientianen tunnelmasta, jossa näkyy ja maistuu yhä Ranskan siirtomaavallan tunnelma. Erityisesti Vientianessa ja Luang Prabangissa löytää kauniita parikerroksisia taloja leveine parvekekäytävineen ja yksinkertaisesti koristeltuine kaiteineen. Kaikista Laosissa vierailemistamme paikoista löytyi myös runsaasti kahviloita, joista sai patonkeja ja croissanteja sekä hyvää laolaista kahvia jäillä tai ilman. Yksi jos toinenkin leipänen katukojuissa ja hienommissakin kahviloissa tuli nauttia. Tosin joskus paikallissävy oli maustanut alkuperäistä patonkia vähän liikaakin ja esimerkiksi Vang Viengin (nuorisolaismakuun?) runsailla ketsuppi- ja majoneesitöräyksillä peitetyt patongit jäivät syömättä.

Patonkia Vientianessa. Nam nam.

 

Ranskalaisvaikutteita Vientianesta löytyi myös viinin ja juuston merkeissä.

Maistuva ruokakokemus oli myös korealainen ravintola, jossa sai kypsentää omat lihansa kylkiäisten kera.

Pelkkää rauhallista ja idyllistä lekottelua Vientiane ei kuitenkaan ollut. Ei tosiaan, vaan siellä koimme, voisiko sanoa, reissumme järkyttävimmät kokemukset. Vientiane on varsinainen seksin ja huumeiden tyyssija! No, tai ei ehkä ihan, mutta kovin hurjia kokemuksia ei näiltä alueilta ole tällä matkalla vastaan tullut.

Olemme muutamaan otteeseen käyneet rentoutumassa paikallisissa hierontapaikoissa, mutta Vientianessa ensimmäistä kertaan vastaan tuli tarjous niin sanotusta onnellisesta lopusta. Voitte arvata, kummalle meistä sitä tarjottiin. Seuraavana päivänä meno vain hurjeni, kun kaupungilla köpötellessämme vastaan tuli itsensä amerikkalaiseksi esitellyt vanhempi herra, joka kertoi olevansa lähdössä tänään. Hänellä kuitenkin oli pieni ongelma. Nimittäin annos marihuanaa, joka jäi häneltä ylimääräiseksi. Nyt hän tiedustelikin, olisimmeko kiinnostuneita sen uusiksi haltijoiksi, ettei tarvitsisi roskiin heittää. Tuskin olisimme tarjoukseen tarttuneet missään oloissa, mutta tässä tuntui haiskahtavan erityisesti vielä jotain ylimääräistä outoa. Olemme nimittäin kuulleet tapauksista Thaimaassa, jossa turisteille tarjotaan huumeita paikassa x ja paikassa x + 200 metriä vastassa onkin poliisi tekemässä tarkastusta. Ehkä tällä miekkosella todella oli huoli huumeistaan ja halua tarjota rentouttava reissu jollekin toisellekin, mutta koskaan ei voi tietää. (Iskä, kun pyysit blogiin enemmän niitä kertomuksia kohtaamisista ihmisten kanssa, niin olivatko nämä juuri sellaisia toivomasilaisia?)

Hauska – tai hauska ja hauska, mutta yhteensattuma kumminkin osui myös kohdallemme Vientianessa. Eräät ystävämme olivat reilu vuosi sitten myös reissaamassa Kaakkois-Aasiassa ja kirjoittivat blogia. Vahingossa ja tarkoituksella on tullut käytyä heidän kanssaan samoissa paikoissa, ja toisinaan tullut blogistakin vilkuiltua, että mitäpä heillä oli ajatuksia joistain paikoista. Ystäviemme eräskin neuvo tarkistaa aina ensimmäisenä hotellihuoneen vuode luteiden varalta on ollut meille kullanarvoinen eikä ainakaan vielä näitä yöllisiä ihmishamskuttelijoita ole vastaan tullut. Erityisesti mieleen on heidän reissuiltaan jäänyt kertomus eräästä hotellista, josta huoneessa heti ensimmäisenä vastaan köpötteli lude-lutunen. Kun asiaa lähdettiin respaan selvittämään, olikin vastassa ilmeisesti zoologian tutkinnon suorittanut henkilökunta, joka kiven kovaan väitti, että kyseessä ei ole lude. Ystävämme olivat kuitenkin sen verran kokeneita reissaajia jo siinä kohtaa, että lude oli tuttu otus eivätkä he siis ymmärrettävästi halunneet hotelliin jäädä, sillä henkilökunta kieltäytyi ludefaktaa hyväksymästä tai sille mitään tekemästä. No, se hauska sattuma tässä on, että arvatkaapa, mistä olimme varanneet Vientianessa majoituksemme. Tadaa, Thawee Guesthousesta! Siitä samasta, sillä samalla töykeällä henkilökunnalla, jonka mielestä myös huoneen voi myydä yksityisparvekkeella kalliimmalla hinnalla, vaikka huoneessa ei omaa parveketta olekaan. Ainakaan toistaiseksi kuitenkaan lutukoita matkatavaroissa tai hamskutusjälkiä kehossa ei ole näkynyt, joten viuh, luultavasti säästyimme vitsaukselta.

Vang Viengin hotellilta avautui mukava näkymä. Emme silti aivan syleilleet vuoria joka aamu (ks. The Guardian -artikkeli), vaikka upeaa olikin.

Vaikka ketsuppipatongit jäivät syömättä, maisemaa ei voinut moittia.

Vientianesta matkasimme pohjoisempaan Vang Viengiin, joka on tunnettu nuorisolaisten bilekylänä. Kyse tosiaankin on kylästä, joka hieman yllättäen 1990-luvun lopulla purskahti varsinaiseksi turistirysäksi. Kylä sijaitsee kauniissa paikassa Nam Song joen varrella upeiden karstavuorien kupeessa, mutta varsinainen syy turistipoksahdukselle ovat traktorin sisäkumit.

Paikallinen ekofarmari oli päättänyt hankkia läjän traktorin sisäkumeja, jotta hänen tilallaan vapaaehtoisissa kausitöissä olevat reissaajat voisivat viettää vapaahetkiään renkaissa alas Nam Songia lilluen. Tubing saavuttikin välittömästi valtavan suosion ja alkoi houkutella paikalle nuoria reppureissaajia viettämään elämänsä aikaa. The Guardian kertoo artikkelissaan, kuinka lillumisen ympärille kehittyi massiivinen party-scene sen myötä, kun joen penkoille syntyvät baarit tarjosivat asiakkailleen hyvien bileiden ja beer-bongin lisäksi ämpäreittäin Lao-viskiä ja kaikenlaisia huumeita. Homma lähti aivan käsistä ja useita kymmeniä turisteja myös kuoli kelluskelureissulla esimerkiksi hyppäämällä jokeen Don’t jump -kyltin vierestä. Nykyisin kyltissä kuulemma lukee Don’t jump or you will die. Viimein vuonna 2012 viranomaiset puuttuivat asiaan: joenvarsibaarit suljettiin ja homma lopetettiin, minkä myötä tosin turismikin loppui. Muutamaa vuotta myöhemmin kelluskelutoiminta aloitettiin kuitenkin uudelleen hieman säännellymmin.

No, kyllä meidänkin täytyi sitä käydä kokeilemassa. Meno lie hieman todellakin rauhoittunut, ja saatavilla oli myös pelastusliivit (joita coolit nuorisolaiset eivät tietenkään käyttäneet [katso kuva alla]). Kun tuktuk tuli hakemaan meitä hostellilta, olimme jo etukäteen hieman puhelleet siitä, että on varmasti vanha olo niitten nuorten kanssa siellä. Tämä huoli väistyi, kun pysähdyimme seuraavan hotellin eteen ja kyytiin kiipesi australilainen Neil. Kysyimme varoiksi, että onhan hänkin menossa tubettamaan. Kyllä vain, ja hänen kanssaan laskettelimmekin joen alas. Neililla tosin oli aikataulu, sillä hän oli vielä samana päivänä menossa kuumailmapalloilemaan. Neil oli meitä hieman vanhempi, ja myöhemmin selvisi, kuinka paljon vanhempi tarkalleen. Neil täytti tänä vuonna 81 vuotta. Hän kertoi nykyisellään reissaavansa paljon ja totesi, että kerran sitä läpi täällä vain kuljetaan ja että juuri NYT on oikea aika tehdä asioita. Hän kertoi muun muassa käyneensä juuri Thaimaassa kungfu-retriitissä. Voi vain ihailla rautavaarin elämänasennetta ja kykyä tuntea itsensä juuri niin vanhaksi kuin haluaa. Rohkelikkona Neil oli ottanut myös puhelimensa joelle mukaan, joten mekin saimme hänen ottamiaan valokuvia.

Emme ottaneet Viva Vang Vieng -tatuointeja rintoihimme (ks. The Guardian-artikkeli), vaikka kelluminen kivaa olikin.

Samalla kelluskelulla tutustuimme myös liettualaiseen Sarounasiin ja hänen sisarenpoikaansa, saksalaiseen Manfrediin. Toisinaan on mukavaa tavata ihmisiä, joiden kanssa keskustelut lähtevät heti liikkeelle jostain muusta kuin siitä, mistä ollaan tulossa ja minne menossa ja miten pitkään matkustettu ja hostellisuosituksista ja niin edelleen. Kiinnostavat keskustelut kielistä, Euroopan poliittisesta tilanteesta, kastuneesta passista ja luteiden hävittämisestä jatkuivat illalla yhteisen päivällisen merkeissä. Hämmästys oli vielä suurempi lähtiessämme hotelliltamme uusien tuttaviemme kanssa ruokapaikkaan, kun Neil karautti pihaan skootterin selässä! Sähköpostiosoite kuvien lähettämiseksi ei ollut tullut viestinä puhelimeen perille, joten hän oli selvittänyt majapaikkamme kysyäkseen osoitetta. Ilta jatkuikin mukavasti ruoan ja hyvien keskustelujen äärellä koko porukan kanssa.

Kelluntaseuranamme olleet Sarounas, Manfred ja Neil iltaruoan äärellä. Neil kertonee elämänviisauksia merimiesajoiltaan.

Vang Viengista jatkoimme matkaa minibussilla ja istuttuamme viisi tuntia pitkin mutkaisia rotkoreunateitä saavuimme Luang Prabangiin. Luang Prabang osoittautui vielä Vientianeakin idyllisemmäksi ranskalaistunnelmaiseksi kaupungiksi. Majatalomme sijaitsi pienellä niemimaalla Mekongin ja Nam Khan -joen välissä. Luang Prabangin tuktuk-kuskit mainostivat retkiä vesiputouksille ja luolille, mutta me päädyimme käyttämään koko viikon vaellellen lumoutuneina rauhallisilla ja tunnelmallisilla kaduilla ilman sen suurempia aktiviteetteja.

Iltaruokaa Mekongin äärrellä. "Koiranruokaa?", totesi sisko valokuvasta.

Valtaosa laolaisista on buddhalaisia ja se näkyy erityisen hyvin Luang Prabagissa. Alueella on useampi temppeli, ja moni laolainen poika elääkin pienen hetken ajastaan noviisina temppelissä. Useimmille syy munkkikokelaselämään on koulu, jota pääsee noviisina käymään, jos siihen ei muutoin mahdollisuuksia ole.

Luang Prabangissa turistien keskuudessa suosittua onkin herätä aamulla ennen kukonlaulua ja mennä katselemaan paikallisen munkkien almunkeruukävelyä. Munkit siis kulkevat jonossa läpi kaupungin, ja paikalliset odottavat heitä polvistuneina katujen varsilla antaen tahmariisiä (sticky rice) munkkien koreihin. Kyseessä on uskonnollinen rituaali, joka merkitsee riisiä saavien munkkien lisäksi paljon myös antajilleen. Etukäteen luimme jo netistä, että valitettavasti rituaalista on kuitenkin tullut melkoinen turistien sirkus. Katujen useat kyltit opastavat turisteja osallistumaan tapahtumaan pukeutumalla kunnioittavasti, pysymällä riittävän etäällä ja ottamaan valokuvia (jos pakko) ilman salamaa. Satuimme heräämään ensimmäisenä aamuna taistelevien kissojen ääniin jo viiden maita ja päätimme lähteä katsomaan rituaalia. Pahoitimme kyllä uskonnolliset mielemme (ainakin näennäisesti) rauhallisten munkkien puolesta. Turisteja kulki munkkien rinnalla puolen metrin päässä heitä seuraten ja valokuvia näpsittiin naaman edessä salamavalot viuhuen. Ärsytti. Tällaisiakin ovat turismin kasvot: jokaisesta kokemuksesta on pakko saada valokuva muistiksi – ehkä se ei muutoin tapahtunut?

Munkit kulkevat muovijakkaroilla istuvien paikallisten (turistien) ohi ja poimivat riisiä koppiinsa. Kuvia itse seremoniasta emme halunneet ottaa.

Positiivisia paikalliskohtaamisia sen sijaan syntyi Big Brother Mouse -nimisen hankkeen parissa. Joka päivä hiiritalolle iltaviidestä seitsemään kokoontuu paljon paikallisia nuoria ja kaupungissa vierailevia turisteja – juttelemaan! Hankkeen ideana on tarjota paikallisille lapsille ja nuorille mahdollisuus oppia englantia, ja turistille keskustelut ovat tietenkin erinomaisen mahdollisuus kurkistaa paikalliseen elämään, arkeen ja ajatuksiin melko luonnollisessa ympäristössä. Hanke on viime aikoina laajentunut ja mahdollista olisi ollut lähteä myös päiväksi läheiselle koululle leikkimään ja pelailemaan lasten kanssa.

Juttukavereita Big Brother Mousella.

Lähistöllä sijainnut Mouse House oli kuitenkin meille sopiva ilta-aktiviteetti. Kahden tunnin aikana juttelimme useamman noin 15-25 -vuotiaan nuoren miehen kanssa – jostain syystä paikallisia tyttöjä ja naisia turinoimassa ei juurikaan näkynyt. Illan aikana juteltiin haaveista (mm. valmistua korkeakoulusta ja työllistyä, perustaa lehmäfarmi sekä oppia englantia, että voi katsoa Youtubesta videoita, joiden avulla oppii hoitamaan paremmin kanoja), munkkinoviisina olemisesta, animismista, papin työstä, siitä millaista on Suomessa ja siitä, miksi sanassa combination t-kirjain ei varsinaisesti äänny, mutta sanassa interest se ääntyy. Ilta oli kiinnostava ja todella antoisa.

Aurinko laskee Mekongilla.

Tätä kirjoittaessamme olemme jo matkalla lentokoneessa kohti Siem Reapia. Holiday in Cambodia saa alkaa. P.S. Täällä Kambodzassa on aika lämmin.

Vähän liiankin.