Siamilaiset blogikaksoset osa 1

Malesiasta tupsahdimme Thaimaahan lyhyen, reilun tunnin venematkan jälkeen. Thaimaan viisumit olimme hoitaneet kuntoon jo Kuala Lumpurissa, joten passeihin lätkähti automaattisesti 60 päivän oleskeluoikeus. Satunin satamasta matka jatkui kuitenkin hetimiten pohjoisempaan Krabille, Ao Nangin kaupunkiin. Päätimme tällä kertaa jättää väliin monet Etelä-Thaimaan suositut saaret, kuten Koh Lantan ja Phuketin. Päiväretkeä kaavailimme reilut 15 vuotta sitten tsunamin runtelemille Phi phi -saarille, mutta pitkän matka-ajan ja kalliihkon hinnan vuoksi päätimme jättää nekin väliin – varsinkin, kun toinen meistä niillä on jo vieraillut aiemmin.

Ao Nang tarjosi kuitenkin jossain määrin samanmoista menoa: paljon, paljon turisteja, valkeaa hiekkaa, lämmintä merivettä ja saariajeluja pitkähäntäveneellä. Vajaan viikon aikana kävimme katselemassa lähisaaria, jotka olivat tosin pienoinen pettymys. Sameavetiset rannat olivat oikeita turistirysiä, vaikka ihan kauniita maisemia vastaan tulikin. Kanasaaren edustalla snorklailu veneretkellä oli myös aikamoinen pettymys, sillä upeampia vedenalaisia snorklausmaisemia olemme löytäneet omin päimmekin.

Merestä pystysuoraan nouseva kallioseinämä.

Railay Beach, jolla otimme aurinkoa. Kuvasta rajattu melkoinen ihmisjoukko, jolla oli sama idea.

Ao Nang tuntui olevan hinnakas myös ruoan puolesta, mihin massaturismilla on varmasti vaikutuksensa. Kallista ruoka ei siltikään ollut ja aamu alkoikin usein tuoreilla hedelmillä jugurtissa ja ilta päättyi hedelmäpirtelöllä.

Susan Hoin rantaa. Pääsystä luonnonsuojelualueelle joutuu maksamaan, ei-paikallisena noin viisinkertaisen hinnan. Nyt saatiin sentään alennusta, kun paikka oli menossa kiinni. Sulkemisajan jälkeen olisi ollut ilmaista...

Monenlaisesta eloperäisestä aineksesta koostuvat kivilaatat ovat vaikuttava näky. Susan Hoi on ainutlaatuinen geologinen kohde.

Hyvä ratkaisu oli vuokrata skootteri ja huristella Krabi towniin ja sen ohikin Thaimaan synkistä liikenneonnettomuustilastoista huolimatta. Vierailimme Wat Tha Sualla eli Tiger Cave -temppelillä. Temppelialueelta oli mahdollista kivuta 1260 porrasta katsomaan vuoren päälle rakennettua suurta buddha-patsasta. Ja mehän kiipesimme. Nousuun meni noin puoli tuntia, pari litraa vettä ja hikeä sekä paljon huohotusta, sillä portaat olivat paikoin melko jyrkätkin. Palkkioksi saimme upeat 360-asteen näköalan ja kipeät reidet ja pohkeet seuraaviksi päiviksi. Samalla reissulla kävimme myös Susan Hoin fossiilirannalla, jossa pääsi ihmettelemään rantakallioilta näyttäviä 40 miljoonaa vuotta vanhoja fossililaattoja.

1260 porrasta palkitsee melkoisella näköalalla.

Etukäteen hieman huoletti, että onkohan tämä kuin se yksi kerta siellä Kiinan muurilla. Ei ollut, vaikka välillä isokenkäisen oli vaikea kapealle rapulle lenkkariaan mahduttaa.

Ao Nang voi olla kiinnostava paikka, jos aikoo esimerkiksi sukeltaa, mutta muussa tarkoituksessa turistisen rantakadun hulinaan tuskin tulisi muutoin enää palattua. Ehkä kahden viikon Thaimaa-loman voi mielellään viettääkin ympäristössä, jossa turistina on helppo olla, mutta näin pidemmässä reissussa miljöö ei oikein jaksa viehättää. Täälläkin päin onneksi vaihtoehtoja on.

Ao Nangilla bongasimme tällaisen ilmoituksen. Emme (toistaiseksi) päättäneet lähteä merille.

Hyväksi sellaiseksi osoittautui Surat Thani. Samannimisen provinssin pääkaupunki toimii yleensä matkalaisille korkeintaan yhden yön pysäkkinä matkalla Siaminlahden saarille (mm. Koh Samui ja Koh Tao), mutta me päätimme pysähtyä kaupunkiin kolmeksi yöksi. Majapaikaksi valittiin taas hostelli, mutta vaihtelun vuoksi kahden hengen huoneella. Valinta olikin oivallinen: huoneessamme oli patja lattialla, yksi pöytätaso ja ilmastointi – eli siis kaikki tarpeellinen. Muutenkin hostelli oli perussiisti majapaikka, ja paikkaa pyörittänyt nuori New oli todellinen kultakimpale! Matkustaja K oli epähuomiossa unohtanut vaatteitaan Ao Nangin majapaikan kuivausnarulle, mutta New oli heihin yhteydessä ja vaatteet toimitettiin Surat Thanin rautatieasemalle, josta ne kävimme paikallisbussilla noutamassa. Samoin New varmisti meille paikallishintaisen kyydin seuraavaan kohdekaupunkiimme. Kerrassaan esimerkillistä välittämistä ja asiakaspalvelua!

Surat Thanissa paikallisbusseissa oli tyyliä. Kuski sai keskittyä ajamiseen kun ovensuussa roikkuva rahastaja hoiti kyytimaksujen perimisen.

Surat Thanissa siis kuitenkin maltoimme pysähtyä ja olihan se sen arvoista. Kaupunki jää monelta kiireiseltä matkaajalta kokematta, vaikka muutaman päivän hengähdykseen se on omiaan. Ruokaa haimme katumarkkinoilta, joissa kymmenet kojut tarjoavat monenlaista makeaa ja suolaista herkkua sekä välipalaa (mm. edellisestä postauksesta tuttuja hyönteisiä).

Surat Thanin iltamarkkinat, täältä sai kaikenlaista herkkua.

Thaimaassa kunnioitetaan kuningasperhettä. Parempi onkin, sillä kuninkaan pilkkaaminen on rangaistava teko. Kuninkaan kuva löytyy lähes jokaisen julkisen rakennuksen edustalta.

Paikalliseen kulttuuritarjontaan kävimme tutustumassa elokuvateatterissa. Thaimaassa elokuvat yleensä dubataan, eikä turistikeskusten ulkopuolella välttämättä leffoja ole edes tekstitetty englanniksi, mutta nyt onneksi illan elokuvaksi löytyi thai-leffa How To Ting. Erään irlantilaismatkaajan (hän oli ajamassa polkupyörällä Vietnamista Singaporeen) vinkistä osasimme varautua elokuvateatterin kylmyyteen nappaamalla hamamimme mukaan. Erikoisena piirteenä ennen elokuvan alkua teatterissa myös näytettiin maan kuningasta esittelevä maanpuolustushenkinen video, jonka aikana soi kansallislaulu ja kaikki katsojat tietysti nousivat kunnioittavasti seisomaan. En tiedä miten Suomessa toimisi kansallislaulu ryyditettynä videokoosteella Saulista leikkimässä Lennun kanssa tai vaihtamassa Aaron vaippoja.

Elokuvateatterissa ei ruuhkaa ollut. Hintaa elämykselle tuli vajaa 3 euroa.

Surat Thanissa oli helppo pysähtyä hengähtämään ja samalla linjalla haluttiin jatkaa. Siispä hyppäsimme minivanin kyytiin ja tuntia myöhemmin olimme Thaimaan itärannikolla Khanomissa. Myöskään Khanom ei ole suurten turistivirtojen kohde, mikä sopi meille oikein hyvin. Onnistuimme majapaikan valinnassa hyvin, sillä erittäin siistin ja mukavan hotellihuoneemme ylimääräinen lisävaruste oli jonkun televisioon unohtama Netflix-tili. Khanomissa ei aktiviteeteista ollut ylitarjontaa, mutta mukavasti aika kuitenkin kului.

Eräällä pitkällä kävelylenkillä kohtasimme hautajaiskulkueen, jonka kulkemisen huomasi risteyksen kohdalla räjäytetystä papattimatosta (ihan vähän vain säikähdimme). Kollegana ruumisauton etupenkillä matkusti buddhalaismunkki, eli kyseisen uskontokunnan vainajasta oli siis kyse. Hautajaissaatossa ajoi useampi kymmen autoa, erikoisena yksityiskohtana jokaisen auton tuulilasinpyyhkijän alle oli laskostettu pieni pyyheliina. Eleen symboli jäi meille arvoitukseksi, sillä hotellimme henkilökuntakin puhui niin heikkoa englantia, ettemme voineet asiasta kysyä.
 

Hautajaissaaton autoja parkissa, pyyhkijän alla mainittu pyyheliina.

Ruokahuollosta Khanomista vastasivat aamiaisten osalta 7-Eleven ja muiden aterioiden osalta pääosin kadunvarren kaupustelijat, joilta valikoimme useampana iltana kana- ja lihamukeja sekä sushia. Soija muuten sotkee valkeat lakanat yllättävän helposti (varsinkin, jos siihen sekoittaa liikaa wasabia, niin että jokainen sushisuupala tuntuu fyysisenä kipuna nenäonteloissa ja päätä on sen vuoksi vähän ravisteltava).

Kuvittele tähän hauska kuvateksti lomalla olemisesta.

Ei näy vaaleanpunaisia delfiinejä.

Khanomissa sai samoilla rauhassa ja rannallakin oli monta kaunista hiekkaista kilometriä kuljettavana. Autioranta Haad Na Dan oli toistaiseksi lähes kokonaan rakentamaton. Oli mukavaa vaihtelua, kun kukaan ei kysellyt, haluammeko vuokrata aurinkotuolin, hierontaa tai kyydin lähisaarelle. Erään iltapäivän skootteriajelulla käytiin tähystämässä alueen kuuluisia vaaleanpunaisia delfiinejä. Ei näkynyt, kuulemma näyttäytyvät rantavesissä varhain aamulla – se siitä sitten. Khanom oli levon kannalta oivallinen paikka ja viihdyimmekin Netfl… paikallisen elämänmenon äärellä noin viikon.

Onneksi keräsimmekin rauhallisessa yksityishuoneessa Khanomissa voimiamme, sillä Koh Taon saarelta onnistuimme valitsemaan varsinaisen party-hostellin vilkasliikenteisen tien varrelta. Onneksi olimme nukkuneet aiemmat yöt hyvin, sillä nuoriso valvoi aamuyöhön kaljoitellen ja ukulelea rämpytellen, majapaikalla kun ei ollut mitään sääntöjä hiljaisuusajasta. Tämä oli viimeinen nuorisolaishostellin makuusali vähään aikaan, päätimme.

Kiinalaisen uudenvuoden aattoa vietettiin tänä vuonna 24.1. Uudenvuoden juhlistaminen näkyi pitkin Koh Taoa, kun talojen pihoille katettiin juhlapöytä menneille sukupolville.

Kun pöytä oli katettu, laitettiin papattimatto paukkumaan. Pitkin päivää paukahteli siellä täällä pitkin kaupunkia.

Sivujuonne. Onko tullut vanhaksi, jos ei ymmärrä, miksi puhelimeen pitää puhua niin, että se on kaiuttimella? (kiinnostava kysymys tietenkin voisi myös olla, miksi se pitää tehdä kello neljä aamulla täydessä 30 hengen makuusalissa, mutta pohdittakoon sitä joskus toiste). Toinen kysymys liittyy kuulokkeiden käyttöön – tai oikeastaan niiden käytön puutteeseen. Tämä Bieber-Sabaton -eskalaationa tunnettu dilemmahan on toki tuttu kaikille ripareilla olleille: homma ei vain voi toimia niin, että jokainen kuuntelee omaa musiikkiaan yhteisissä tiloissa haluamallaan (kovalla) volyymilla. Sen tietenkin ymmärtää, että kuulokkeiden käyttö suihkussa on vaikea –  kyllä, on olemassa myös heitä, jotka eivät voi kymmenen minuutin suihkussa käymisen aikanakaan olla kuuntelematta musiikkia.

Välillä loppusijoitukseen kadunvarteen on päätynyt myös isompia esineitä, kuten vaikka kopiokone.

Kissakuningatar valtakunnassaan.

Paluu sivujuonteesta. Koh Taon pienelle saarelle suuntasimme tarkoituksenamme suorittaa Open Water Diver -sukelluskurssi, jonka jälkeen saa sukeltaa itsenäisesti maksimissaan 18 metrin syvyydessä. Saarella sukellusfirmoja riittää, ja se onkin eräs maailman halvimmista ja suosituimmista paikoista sukeltaa. Sukelluskouluksemme valikoitui suomalainen Koh Tao Divers, jossa saimme opiskella teoriat Pasin kanssa suomeksi, mutta high seasonin sukeltajarunsauden vuoksi meressä kanssamme oli ranskalainen Simon.

Koh Tao Diversin koira Dummy. Olisi yhtenä päivänä lähtenyt mielellään veneellekin mukaan, mutta tylysti komennettiin rantaan.

Jatkuvan viimeaikaisen sairastelun vuoksi päädyimme valitsemaan alkuun yhden päivän kokeilukurssin, josta voisimme jatkaa ow-kurssille, jos paineentasaus korvissa vain onnistuisi. Matkustaja J oli saanut tuntumaa sukeltamiseen jo viime keväänä Suomessa, jolloin hän ehti altaaseen asti taitojakin harjoittelemaan. Harjoittelu meressäkin sujui lopulta ihan hyvin, vaikka välillä meinasikin paniikki iskeä. Virkistyssukellus on sinänsä turvallinen laji, ja oikein toimittaessa riskit ovat pienet. Toisaalta raskas hengitysjärjestelmä selässä veden pinnan jäädessä päälaen yläpuolelle sitä saattaa välillä pakokauhunomaisella tavalla ymmärtää, kuinka ihmistä ei ole tarkoitettu syvälle mereen. Kuitenkin kun vain muistaa hengittää jatkuvasti ja yrittää aktiivisesti unohtaa kyseisen tämä-ei-ole-luonnollista-näin-tulen-kuolemaan -ajatuksen, on hommasta mahdollista alkaa nauttia.

Ennen viimeistä sukellusta uskaltaa jo vähän rentoutuakin, vaikka tiesi, että 18 metrin syvyyteen ollaan menossa.

On kerrassaan upea tunne, kun täyden maskillisen vettä saa tyhjennettyä meren pohjassa yksinkertaisella ranneliikkeellä, tai kun onnistuu säätämään tasapainoliiviinsä sopivan nosteen ja voi alkaa uiskennella pohjanmyötäisesti eteenpäin ympäristöään tutkiskellen. Kolmen päivän kurssilla tuli opittua paljon sukeltamisen fysiikasta sekä paineen ja typen vaikutuksesta ihmisen kehoon. Hienolta tuntui myös se, kun teoriasta luetut taidot alkoivat pikkuhiljaa konkretisoitua meressä. Kurssista jäi upea itsensä ylittämisen tunne ja hinku sukeltaa lisää tulevan kevään aikana.

Koh Taon rantahiekat pudistelimme jaloistamme pikimmiten sukellusten päätyttyä ja suuntasimme taas hiljaisemmille rannoille. Muutamat päivät vietimme junaradanvarsikaupungeissa Chumponissa ja Prachuap Kiri Khanissa. Paikoissa ei varsinaisesti ollut suuria turistinähtävyyksiä, mutta välillä on erityisen mukava vain nauttia paikallisesta tunnelmasta ja olla tekemättä mitään. Junalla pohjoisempaan siirtyminen oli myös erinomainen vaihtoehto, sillä reilulle 300 kilometrille hintaa henkilöä kohden tuli reilut puolitoista euroa.

Prachuap Khiri Khanista löytyy temppelivuori, jolta on aika hulppeat näkymät. Ja huipulle vain 390 askelta!

Edellisen kuvan vuori tunnetaan myös apinavuorena, näitä epeleitä siellä asusteli. Yllätimme yhden kesken iltajoogansa.

Pienemmissäkin kaupungeissa on todella kiehtovaa se, kuinka päiväsaikaan kuuma ja autiolta tuntuva kylänen muuttuu illan tullen vilkkaaksi kohtaamispaikaksi. Tyhjälle aukiolle saattaa ilmaantua useita kymmeniä ruoka- ja juomakojuja ja -kärryjä, vaatemyyjiä ja hierontapiste. Paikalliset kokoontuvat iltaisin ruokamarketille syömään tai kojulta toiselle hurauttaen hakemaan ruokaa kotiin vietäväksi.

Kuningas valvoo alamaistensa elämää monessa kadunkulmassa.

Paikallisjuna. Pieneen nälkään olisi voinut ostaa vaikka mitä edestakaisin käytävää rampanneilta myyjiltä.

Nämä irtokarkit löytyivät iltamarkkinoilta. Ympäristöystävällisesti paljon hyötykäytettyä muovia.

Rannan seesteistä tunnelmaa.

Prachuap Khiri Khanissa mereen pistävä pitkä laituri on oiva paikka jaloitella ja ihailla maisemia.

Temppelikissa kaupungin pilaritemppeliä vartioimassa.

Matka Thaimaassa jatkuu vielä helmikuun puoliväliin asti. Seuraavaksi juna kuljettaa meidät Hua Hiniin, jossa saamme nauttia viikon sukulaisten seurasta!

P.S. Jos otsikko meni ohi, klikkaa ja selaa kohtaan Historia!

Erilainen arki

Sunnuntaina laskuri näytti reissun puoliväliä. Olemme olleet matkalla yhtä pitkään kuin sitä on vielä jäljellä. Vielä ei kyllästytä, mutta ajattelimme, että teitä voisi kiinnostaa, millaista se jokapäiväinen oleminen täällä on.

Puhelimen näytöllä laskuri on juossut lähdöstä alkaen. Tammikuun 12. saavutettiin reissun puoliväli. Eli ihan kohta ollaan jo kotona.

Näin pitkällä reissulla matkalla olemisesta tulee jossain määrin arkea. Moni asia hoituu aika eri tavalla kuin kotiarjessa Suomessa, mutta yhtä lailla samoja juttuja on tehtävä: joka päivä on keksittävä mitä syö, missä välissä hoitaa vaatteensa puhtaaksi ja mihin aikaan on oltava missäkin, ettei bussi jätä.  Ehkä kuitenkaan ei aivan samanlaista arjen harmauden tunnetta ole, sillä valtaosan ruoistamme valmistaa joku muu ja pyykkikin täytyy lähinnä viedä ja hakea. Aikataulukaan ei ole niin päivän päälle, sillä jos yksi bussi jättää, niin huomenna menee varmasti toinen. Velvollisuuksia on melko vähän ja arki tällä hetkellä siten aika stressitöntä.


Kuinka päästä paikasta toiseen

Raskainta toisinaan on ollut tulevaisuuden suunnittelu. Etukäteen saatu tieto ei esimerkiksi viisumien kohdalla aina pidä paikkaansa. Suomalaisella passilla esimerkiksi Thaimaahan saa automaattisesti 30 päivän viisumin – kun saapuu lentäen. Internet kertoi, että maitse passiin rapsahtaa vain 15 päivää. Koska joka tapauksessa vietämme Thaimaassa yli 30 päivää, haimme etukäteen 60 päivän viisumit (joiden liitteiden lento- ja majoitusvarauksien kanssa on oma valssaamisensa). Lautalla Thaimaahan saapuessamme samassa jonossa jonottanut suomalainen sai kuitenkin heti 30 päivän viisumin. Leimasimen valinta ilmeisesti riippuu rajanylityspaikasta ja virkaatekevästäkin. Välttääksemme turhia viisumikikkailuja jouduimme hieman vastentahtoisesti varaamaan muutaman lennon, mutta totuus ei ilmeisesti aina ole aivan netin lähetystöjen virallisilla sivuilla kuvatun kaltainen.

Liikkuminen ja kulkuneuvojen selvittely sen sijaan on usein sujunut ihan hyvin. Välillä tietoa löytyy netistä ja lippuja voi varata jopa etukäteen. Monesti asiat kuitenkin selviävät kyselemällä majapaikkojen työntekijöiltä tai menemällä paikan päälle. Paikan päälle (ainakin täällä Thaimaassa) voi silti olla hyvä mennä jonkun paikallisen kanssa, että saa niin sanotusti kyydin oikean hinnan. Bussien ja lauttojen aikataulut ovat vähän niin ja näin: ajoissa kehotetaan olemaan, mutta harvoin kulkuneuvo lähtee etukäteen ilmoitettuna ajankohtana.

Lyhyemmillä matkoilla toimivat esimerkiksi Grab (Überin kaltainen taksipalvelu), jossa useamman kymmenenkin kilometrin matkan saa usein alle kymmenellä eurolla. Halvinta on silti matkustaa paikallisten tavoin: bussit kaupungista toiseen ovat usein jotain 5 ja 15 euron välillä ja kaupungin sisällä kahdestakymmenestä sentistä euroon. Isoissa kaupungeissa myös metrolla liikkuminen on usein nopeaa ja halpaa.

Skootterit ovat yleinen tapa liikkua myös paikallisten keskuudessa. 4-8 eurolla sellaisen saa monessa paikassa käyttöönsä päiväksi. Bensa on halpaa ja sitä mopedin selässä kuluu aika vähän. Liikenne tietenkin on hieman toisenlaista kuin Suomessa, mutta toistaiseksi olemme välttyneet vaaratilanteilta. Aika monessa Aasian maassa kun vielä ajetaan vasemmalla, vaatii skootterointi tietenkin tiukkaa keskittymistä - ja hyviä istumalihaksia, kun kilometrejä voi tulla päivässä joskus yli satakin. Jalankin tulee paljon kuljettua. Kun olemme liikkeellä, useimmissa paikoissa tulee keskimäärin myös käveltyä useita kilometrejä päivän aikana.

Skootterin kunto kannattaa tarkistaa ennen lähtöä, ettei joudu korvaamaan vanhoja lommoja tai vikoja. Olemme suosineet huokeampaa yhden skootterin taktiikkaa ja K on toiminut kuskina.

Surat thanilaisissa (Thaimaassa) paikallisbusseissa on erikseen kuski ja rahastaja. Autoissa on myös pieni alttari. Ajopeli ei ehkä ole uusin ja kyyti tasaisin, mutta läpi kaupungin ajoi noin kuudellakymmenellä sentillä.

Jalan matkustaessa tärkeä supervoima. Toiminut toistaiseksi.

Matkanteossa haastava tehtävä on kuitenkin kohteiden valinta. Välillä muilta ihmisiltä kuulee suosituksia paikoista, joissa kannattaa vierailla. On helppo mennä samoja väyliä hyviksi koettuihin paikkoihin. Toisinaan kuitenkin kaipaa syrjäisempiä seutuja ja löytämisen iloa, mikä vaatii hieman enemmän omaa aktiivisuutta seuraavan paikan tai majoituksen löytämisessä. Netti on pullollaan vinkkejä ja vaihtoehtoja, niiden tutkiminen vain on usein melko työlästä. Tosin netissä paljon hehkutettu kohde tarkoittaa usein myös sitä, että siellä on joku muukin. Matkaläppäri on silti ollut erittäin hyödyllinen työkalu tässäkin asiassa: parhaimmillaan matkailijablogit saattavat tarjota yksityiskohtaisiakin ratkaisuja esimerkiksi juuri niihin siirtymiskysymyksiin, joita olimme mietiskelleet. Jos toisinaan haluaa osallistua turisteille suunnatuille valmiille retkille, nettisovelluksista (esim. Klook) löytää usein paljon paikan päällä maksettuja edullisemmat hinnat.

Mihin päänsä kallistaa
Toisinaan paljon aikaa saa käytettyä myös majoituksen valitsemiseen. Palveluntarjoajia on runsaasti, joten valinnanvaraa ja vertailumahdollisuuksia on paljon. Kokemuksen myötä olemme oppineet onneksi hieman kevyempään proseduuriin, jossa kaikkea ei ole pakko selvittää, vaan riittävän hyvä riittää. Jos kaikki muu vaikuttaa natsaavan, asiakkaiden kommenttiketjussa tehty Ctrl+F ’bedbug’ ja hakutulos 0 riittää antamaan mielenrauhan tulevan majapaikan suhteen.

Eka kerrossänky tuli itseasiassa vastaan Lahen asemalta junan kyytiin noustessa.

Yksinkertainen guesthouse. Saman majapaikan aulasta löytyi taannoin blogissa esiintynyt uljas täytetty peuranpää.

Hongkongissa ei turhalla tilalla leveilty. Huoneesta löytyi kuitenkin kaikki tarpeellinen, mm. sängyn alla säilytettävä ruosteinen sorkkarauta.

Joogamajatalon huone on ollut yksi ylellisimmistä majoituksistamme. Sängytkin käytiin petaamassa joka päivä!

Jossain kohtaa kokeilimme myös lähestymistapaa, ettemme varaa majoitusta etukäteen, vaan katsomme vain sopivan majoituksen osoitteen ja käymme kysymässä hinnan paikan päällä. Uskollisuus yhdelle varausjärjestelmälle ja sitä kautta varaaminen on kuitenkin vakuuttanut, sillä hinta paikan päällä saattaa olla nettipalveluntarjoajan hintaa korkeampi. Sama ihme on huomattu Airbnb:n elämyksien kanssa: täsmälleen sama surffitunti oli noin kolmanneksen halvempi Airbnb:n kautta löydettynä kuin suoraan itse surffikoulusta varattuna.

Majoittumien sinänsä on Kiinan jälkeen ollut aika edullista. Monissa paikoissa kahden hengen huoneen (usein aamiaisella) saa noin 15-25 eurolla. Kyseessä eivät tietenkään ole luksushotellit, vaan ennemminkin guesthouse-, homestay- tai hostelli-tyyppiset majoitukset. Usein tarjolla on kuitenkin ihan siistejä majoituksia ja uima-altaallakin ollaan saatu köllötellä. Joskus lakanoista ja pyyhkeistä on nähnyt (tai haistanut!), etteivät ne pestyinäkään ihan uudenveroisia ole. Lämpimien maiden huoneseuralaisina saattaa usein vastaan jolkotella myös torakoita ja skorpioneja, sillä huoneita ei aina ole eristetty kovin tehokkaasti ulkoilmasta.

Viime aikoina olemme kuitenkin suosineet hostellien makuusaleja, joissa nukkuu usein noin kuudesta pariin kymmeneen ihmistä samassa huoneessa. Suurissa makuutiloissa on huonot puolensa, kuten toisinaan yksityisyyden puute tai meluisat kanssaeläjät. Usein kuitenkin hyvät puolet voittavat: majapaikat ovat tavallisesti hyvin siistejä, netti on melko tehokas, suihkuista tulee lämmintä vettä, yhteiset hengailutilat tuovat lisämukavuutta ja hinta huitelee yleensä yöltä noin 4-6 euron tietämillä henkeä kohden. Mallusjoen leirikoti on hienosti valmistanut myös kerrossängyissä uinumiseen (itseasiassa työntekijä K usein vaatii saada majoittua leirikodilla kerrossänkyhuoneessa, vaikka työntekijähuonekin olisi saatavilla).

Hyvässä makuusalissa oman sänkypesän ympärille saa vedettyä peittävät verhot.

Sleeper hostel. Sitä vartenhan se majoitus enimmäkseen on.

Moskovassa nukuttiin kapseleissa.

Hostelleja ja makuusalejakin on kovin monenlaisia: jossain on tosi yhteisöllinen meininki, toisessa taas jokainen huolehtii omista asioistaan eikä kontaktia huonekavereihin juuri oteta. Omakin jaksamistaso tietenkin vaikuttaa siihen, jaksaako muiden kanssa seurustella juuri sillä hetkellä. Monissa kerrossängyissä myös sängyn ympärille viritetyt verhot tuovat mukavaa omaa rauhaa, kun sitä kaipaa.

 

Hostellin hyvä yhteistila mahdollistaa paremmin myös toisiin matkalaisiin tutustumisen. Kuala Lumpurissa yksinkertaisen, mutta viihtyisän yhteistilan pöydän äärellä oli harvemmin näin tyhjää.

  

Langkawin hostellin seinänkokoinen maailmankartta auttaa varmasti monia unelmoimaan tulevistakin reissuista. Seuraavan kodin tapettivalinta tehty? Kuvassa ylpeä lahelainen.

Syömisen vaiva ja ihanuus
Jos majapaikka ei tarjoa aamiaista, on aamulla tietenkin ensimmäisenä lähdettävä ruoan etsintään. Hyväksi havaitusta aamiaispaikasta tulee usein kohteen vakipaikka, eikä joka aamu siis onneksi tarvitse etsiä uutta. Suomalaiset ravintoasiantuntijat varmaankin kauhistelisivat reissaamisemme ateriarytmiä, sillä usein päivässä tulee syötyä vain kahdesti tai kuluttavina päivinä (esim. 1260 askelmaa ylös Buddhaa katsomaan…) maksimissaan kolmesti. Paikallinen aamupala usein onkin ihan kunnon riisi- tai nuudeliateria, vaikka monissa paikoissa paahtoleipää ja muniakin on vaihtoehtona.

Vinkki paikallismarketin aukioloaikoihin: etsi lähin 7-eleven (joita Aasiassa on paljon). Mene paikan päälle selvittämään, avautuuko kauppa riittävän aikaisin, jotta ehdit noutaa aamiaisjugurttisi ajoissa ennen päivän hurvitteluja. Kysy kaupan aukioloaikoja hieman huonosti englantia ymmärtävältä työntekijältä englanniksi. Odota, kun hän hämmästyy. Tunne itsesi tyhmäksi, kun työntekijä ristii ponnekkaasti kätensä kyynärpäitä myöten ja huudahtaa: ”Seven-eleven – don’t close!” Naurahda: ”well, that was a stupid question then…”

Tavanomainen aamiainen Malesiassa.

Vegaaninen herkkuaamiainen Coconut Farmilla Filippiineillä.

Ao nangissa, Thaimaassa haettiin pitkästä aikaa aamiaistarvikkeet lähikaupasta ja sen edestä hedelmäkojusta.

Kehnoin hostelliaamiainen on syöty Singaporessa.

Filippiinien Camotesilla aamiainen oli valmistettava itse, mutta maisemaa kelpasikin sitten aamukahvikuppi kädessä katsella.

Ruoan etsintä ja syöminen on samaan aikaan kamalaa ja ihanaa. Uuteen paikkaan tullessa vesi herahtaa kielelle uusista tuoksuista, mutta samalla alkaa sopivan ja riittävän huokean ruokapaikan etsintä. Turistisimmilta alueilta kauempana paikan löytäminen ei usein ole ongelma, sillä silloin saa paikallista ruokaa paikallishinnalla. Turistialueilla hinnat saattavat olla moninkertaiset, vaikka ruoka itsessään olisi hyvinkin keskinkertaista. Ironista on myös se, että usein juuri niissä kalliimmissa paikoissa joutuu itse ruoan lisäksi maksamaan verot ja palvelumaksun, kuten esimerkiksi Indonesiassa ja Malesiassa. Halvemmissa paikoissa kaikki sisältyy ruoan hintaan ja tippaaminen on vapaaehtoista, joskin kohteliasta. Tripadvisorista ja muista vastaavista palveluista saattaa toisinaan löytyä vinkkiä hyvistä ruokapaikoista, mutta samalla on tullut todetuksi, että autenttisimmat kokemukset eivät löydy kartoilta. Muovituolit ja rupuiset ruokalistat (ehkä vain paikallisella kielellä) ovat usein hyvä merkki meille sopivasta ruokapaikasta. Toki välillä tekee mieli myös länkkärimättöjä. Myönnettäköön, että jonkun kerran on tultu kolisteltua McDonaldsinkin ovea, ja esimerkiksi hieman katukuppiloita kalliimmassa paikassa nautitut pepperonipizza ja valkoviini olivat oikein sopiva valinta perinteiseksi joulupäivän ateriaksi. Halvimmillaan aterian on kuitenkin monessa maassa saanut alle kahdella eurolla.

Food courteista löytyy usein edullista, mutta maukasta ruokaa, ja vaihtoehtoja riittää.

Food courteissa on usein edustettuina myös monia eri ruokakulttuureja. Japanilaiset herkut maistuivat Singaporessa.

Ruoan paikallisuuskin tosin on kiinnostava kysymys. Esimerkiksi Malesiassa asuu paljon ihmisiä, joilla on kiinalaiset tai intialaiset juuret. Penangin alueella on vahva nonya-ruokakulttuuri, minkä juuret ovat juuri kiinalaisessa kulttuurissa. Malesiassa monin paikoin, varsinkin Little India -kaupunginosissa saatavilla oli luonnollisesti myös intialaista ruokaa. Monet ravintolat mainostavat tarjoavansa maalaistaan ruokaa, mutta todellisuudessa ruokakulttuureita saman maan sisällä voi olla monia. Kovin moni suomalainen ei varmaan sanoisi, että kebab-pizzeriat ovat suomalaista ruokakulttuuria, mutta silti moni syö niissä viikoittain. Lahti on tunnettu lihamukistaan, joka ei varmasti ole kovin vanha lahtelainen perinneruoka. Vieraammastakin voi tulla osa arkea ja siten myös paikalliskulttuuria.

Nuudeleita, ei matoja.

Intialaista Kuala Lumpurissa.

Kiinalaisia herkkuja Hongkongissa Couchsurfing-tapaamisessa.

Soppaa ja grillivartaita Ipohissa.

Thaimaalainen lihamuki.

Todellisia kanankoipia - tai ehkä ennemmin kananvarpaita. Maukkaita, mutta hyvin työläitä syödä.

Thaimaalaiselta ruokatorilta löytyi hyönteiskoju. Valinnanvaraa olisi ollut enemmänkin, mutta otimme yhden kauhallisen heinäsirkkoja ja toisen silkkitoukkia. Rapsakkaa naposteltavaa.

Välillä tekee mieli jotain todella tuttua. Länsimaiset ruokaketjut tosin voivat olla melko kalliita paikallishintatasoon verrattuna.

Lohturuokaa, kun on flunssa ja länsimaaikävä. 

Malesialainen jälkiruoka roti tissue. Ohut, sokeroitu taikinaharso, joka muistuttaa - kyllä, seisomaan nostettua nenäliinaa.

Alun perin indonesialainen jälkiruoka rojak, jota maistoimme Malesiassa. Annos koostuu hedelmistä, jotka on valeltu hieman tulisella kastikkeella, joka sisältää muun muassa katkaraputahnaa. Päälle on siroteltu maapähkinää.

Thaimaalainen jälkiruoka mango sticky rice. Annoksessa on mangon lisäksi tahmeaa ja makeaa riisiä sekä kookoskastiketta. Ennakkoepäilykset annoksen tylsyydestä syrjäytyivät ensimmäisellä lusikalla. Maut toimivat mahtavasti yhteen!

Friteerattu jäätelöpallo, koska miksei.

Eräänä päivänä Georgetownissa teki mieli paikallista juustokakkua. Ostimme kokonaisen, maksoi noin 4,5 euroa.

Vinkki ruoan tulisuuden valitsemiseen: no spicy tarkoittaa (ainakin intialaisissa ruokapaikoissa) useimmiten, että ruoka on vain vähän tulista. Pyydettäessä little spicy ruoka on usein sopivan tulista, mutta paljon tulisempaa ei tahdo kumpikaan meistä kestää. Kokemus ruokailuvälineistä: Aasiassa ei käytetä veitsiä. Osa ruoista syödään tietenkin puikoilla, mutta suosittu aterinkombo on myös lusikka ja haarukka. Välillä kanapalat vilistävät pitkin pöytiä, kun niitä koettaa puolittaa lusikan syrjällä.

Äärimmäisyyksien välttämiseksi olemme oppineet syömään riittävästi riittävän usein.

Pyykkäys ja pakkaus
Vaatteita joutuu vaihtamaan usein, sillä päivät ovat melko hikisiä. Pyykkiä on pestävä vähintään kerran viikossa. Usein pyykkäys hoituu kohtuuhintaan hostellin palveluna. Jollei, niin usein pesulaa ei tarvitse hakea kovin kaukaa. Pyykin kilohinta on usein euron ja puolentoista välillä ja vaatteet saa takaisin valmiiksi viikattuina ja kukantuoksuisena. Mahtavaa. Palvelu on sen verran tehokasta ja huokeaa, että oma pyykkääminen ei useinkaan kannata, varsinkaan jos vaatteiden kuivaamiselle ei ole sopivia tiloja.

Vinkki pesulatyöntekijän pelotteluun: hae valmiit pyykit pesulan tiskiltä. Odota, että pesulan työntekijä menee takahuoneeseen hoitamaan asioitaan ja kumarru pakkaamaan vaatekasseja reppuun tiskin taakse. Pakkaa monta minuuttia. Odota, että työntekijä palaa tiskin taa. Ponnahda yllättäen ylös ja säikäytä paikkaa tyhjäksi luuleva pesulanpitäjä henkihieveriin. Naurakaa yhdessä.

Puhtaat pyykit valmiiksi viikattuina ja pussiin pakattuna. Muovia on todella vaikea Aasiassa välttää. Kaikki (toisinaan myös kuorelliset hedelmät) pakataan muoviin ja pienillekin ostoksille tarjotaan pussia. Omaa kangaskassia mukana kantamalla on onneksi mahdollisuus omalta osalta vähentää turhaa muovin kulutusta. Välttämättömiä pusseja on myös voinut sentään käyttää esimerkiksi pyykin kuljettamiseen.

Arki on myös jatkuvaa pakkaamista ja rinkasta elämistä. Eräs parhaista pienistä hankinnoista onkin ollut pienet värikkäät vaatepussit. Kun jokaiseen pussiin on sijoitettu vain tietynlaisia vaatteita, ne löytyvät helposti eikä koko rinkkaa tarvitse myllätä läpi joka kerta (harvemmin tarvittua) sukkaa etsiessään. Samalla pyykit pysyvät siististi omassa pussissaan erossa muista vaatteista. Makuusaleissa rinkkoja usein säilytetään myös erillään petipaikasta, jolloin muutaman pussin voi napata mukaansa pedille. Yksinkertainen ratkaisu on luultavasti säästänyt paljonkin vaivaa ja hermoja ja tehnyt reppuelämästä oikein siedettävää.

Partioaitan kierrätysmateriaaleista valmistetut ja värikoodatut vaatepussit olivat hyvä hankinta. Värikoodit opittuaan vaatteita on nopea kaivaa. Hämmennystä aiheuttaa vain se, että värikoodeimme eivät ole samat. Toisinaan siis näyttää, että toinen vetää pyykkipussista jotain ylleen.

Neljän kuukauden kokemus on opettanut jotain jo siitäkin, mitkä mukaan pakatut tavarat ovat olleet kullan arvoisia, mitä tavaroita olisi kannattanut ottaa mukaan ja mitä taas jättää kotiin. Vaatepussit olivat ehdottoman hyvä hankinta, mutta maininnan arvoisia ehdottomia matkatavaroita on ollut muutama muukin.

Hamam. Ohut turkkilainen pyyhe, joka on (180 x 100 cm pyyhkeeksi) kevyt, mahtuu pieneen tilaan ja kuivuu helposti. Pyyhe on toiminut paitsi pyyhkeenä ja rantaloikoilualustana, myös peittona ja kietoutumisvaatteena kylmissä oloissa. Joissain temppeleissä kaikilta vaaditaan myös jalat peittävän sarongin käyttöä, mihin hamam on ollut erinomainen ja näppärästi päivärepussa kulkeva väline vuokrattavan lainasarongin sijaan.

Hamam lämmitti kylmässä Trans-Mongolian junassa.

Ilmeemme, kun samaisen junan konduktöörit ymmärsivät, että nyt palelee ja alkoivat mättää hiiltä uuniin.

(Vastamelu)kuulokkeet. Jos sosiaalisessa mediassa tahtoo esimerkiksi katsella videoita, on se 20 hengen majoituksessa kohteliaampaa tehdä kuulokkeiden kanssa. Varsinkin vastamelukuulokkeet auttava myös sulkemaan ulkopuolista ääntä niin halutessaan pois. Jonkin aikaa melko arvokkaiden vastamelukuulokkeiden mukaanottoa tuli mietittyä, mutta valinta ottaa ne mukaan oli oikea. Bussien, lentokoneiden ja veneiden huminat ja pörinät jäävät ulkopuolelle, jolloin esimerkiksi nukkuminen liikkeessä on paljon helpompaa.

Palasaippua ja kotelo. Slushin kierrätysalumiinsta tehty saippuakotelo ja palashampoo olivat erinomainen valinta reissuun. Riittoisa (toisella vieläkin Suomesta ostettua saippuaa jäljellä) ja helppo täydentää. Vie puteloihin nähden vähän tilaa eikä vuoda.

Lukko. Pitkään lukko tuntui turhalta painolta, mutta nyttemmin monissa majapakoissa omat tavarat syövä kaappi on täytynyt lukita omalla lukolla. Ei välttämätön, jos ei aio majoittua yhteismajapaikoissa.

Unimaski ja korvatulpat. Ovat olleet välttämättömät ja taanneet monet päivä- ja yöunet. Hyviä korvatulppia on ollut myös todella vaikea löytää, varsinkin jos haluaa tulppansa hieman pienemmässä koossa. Ensimmäisen pienveneellä tehdyn snorklausretken jälkeen tulpat ovat kulkeneet mukana myös veneissä, sillä pitkäaikainen tinnitus ei ole kiva seuralainen.

Kirjat. Jonkin verran kirjoja kannoimme alkumatkalle mukaan, mutta niiden osalta taakka on onneksi jo keventynyt. Tällä hetkellä repuissa kulkee vain seitsemän(!) kirjaa... Useista majapaikoista löytyy vaihtarikirjahylly, johon voi jättää jo lukemiaan opuksia ja poimia mukaan itselleen jotain kiinnostavaa. Kovassa käytössä on ollut myös kirjastopalvelu Ellibs, josta voi ladata laitteelleen luettavaksi ja kuunneltavaksi kirjaston kirjoja.

Tarvetta on ollut myös tavaroille, joita kotoa olisi kyllä löytynyt, mutta jotka syystä tai toisesta jäivät tarvikelistan ulkopuolelle.

Niskatyyny. Mikähän älyvapaa peruste menneisyyden meillä oli olla ottamatta pientä ja kevyttä puhallettavaa niskatyynyä mukaan? Pitkillä matkoilla nukkuminen on todella vaikeaa ilman niskatukea. Koska kotoa (lue: jostain alimmaisesta pahvilaatikosta sukulaisten nurkissa) löytyisi jo yhdet niskatyynyt, tuntui hieman turhalta, mutta erittäin pakolliselta sijoittaa uusiin.

Korvakarva-ajuri. Jos käytät sellaista arjessa viikoittain, ota se mukaan myös reissuun. Helpompaa kuin sohimishetki partasaksilla.

Matkassa on myös ollut tavaroita, joita ei välttämättä olisi tarvinnut tai jotka eivät olleet sittenkään se paras vaihtoehto.

Mustat bändipaidat. Jos hikoilet näissä jo Suomen talvessa, hikoilet niissä myös Aasian talvessa. Usein bändipaitojen kangas ei ole myöskään sitä parasta ja hengittävintä keveää puuvillaa. Luultavasti loputtomat hikinorot ovat tukkineet loputkin kangassyyt ja nykyisellään paidat ovat mukavan vahamaisia. Vaikkakin iloiset kohtaamiset kanssafaneja tavatessa ovat melkein kaiken tämän arvoista.

Janne matkustaa tropiikkiin ja pakkaa mukaansa vain setärokkareiden bändien mustia, hengittämättömiä t-paitoja. Älä ole kuin Janne.

Pissaputki. No kun Madventuresin Tunnallakin oli! Totta on, että pitkillä bussimatkoilla ei aina pysähdytä vessatauoille eikä bussissa ole vessaa tai et halua käyttää sitä. Toistaiseksi ainakaan tarvetta ei ole ollut. Täydessä bussissa sen käyttäminen kenties voisi olla hieman häiritsevää, jos muut matkustajat sattuvat huomaamaan, mikä operaatio viereisellä penkkirivillä on meneillään.

Etukäteen toki tuli mietittyä sitäkin, kuinka ylipäänsä on mahdollista selvitä lähes vuosi vain yhden rinkan sisällöllä. Nyt uskaltaa jo sanoa, että helposti. Reppuun on mahtunut kaikki tarvittava, mikä on lopulta aika vähän.

Välillä on ollut mukava tehdä myös jonkinlainen ekskursio tutumaan kotiarkeen: tällä hetkellä majailemme muutaman päivän Khanomissa hieman paremmassa hotellissa (17 €/yö!), jonka televisiosta löytyy NETFLIX! Täytyy myöntää, että upean, aution hiekkarannan lisäksi aikaa on kulunut myös sängyssä leffoja bingettäessä (The Impossible ei välttämättä kuitenkaan ollut paras valinta...). Pieni lepo tekee hyvää, sillä ensi viikolla on tarkoitus jatkaa Koh Taon saarelle sukeltamaan.