Siamilaiset blogikaksoset osa 1

Malesiasta tupsahdimme Thaimaahan lyhyen, reilun tunnin venematkan jälkeen. Thaimaan viisumit olimme hoitaneet kuntoon jo Kuala Lumpurissa, joten passeihin lätkähti automaattisesti 60 päivän oleskeluoikeus. Satunin satamasta matka jatkui kuitenkin hetimiten pohjoisempaan Krabille, Ao Nangin kaupunkiin. Päätimme tällä kertaa jättää väliin monet Etelä-Thaimaan suositut saaret, kuten Koh Lantan ja Phuketin. Päiväretkeä kaavailimme reilut 15 vuotta sitten tsunamin runtelemille Phi phi -saarille, mutta pitkän matka-ajan ja kalliihkon hinnan vuoksi päätimme jättää nekin väliin – varsinkin, kun toinen meistä niillä on jo vieraillut aiemmin.

Ao Nang tarjosi kuitenkin jossain määrin samanmoista menoa: paljon, paljon turisteja, valkeaa hiekkaa, lämmintä merivettä ja saariajeluja pitkähäntäveneellä. Vajaan viikon aikana kävimme katselemassa lähisaaria, jotka olivat tosin pienoinen pettymys. Sameavetiset rannat olivat oikeita turistirysiä, vaikka ihan kauniita maisemia vastaan tulikin. Kanasaaren edustalla snorklailu veneretkellä oli myös aikamoinen pettymys, sillä upeampia vedenalaisia snorklausmaisemia olemme löytäneet omin päimmekin.

Merestä pystysuoraan nouseva kallioseinämä.

Railay Beach, jolla otimme aurinkoa. Kuvasta rajattu melkoinen ihmisjoukko, jolla oli sama idea.

Ao Nang tuntui olevan hinnakas myös ruoan puolesta, mihin massaturismilla on varmasti vaikutuksensa. Kallista ruoka ei siltikään ollut ja aamu alkoikin usein tuoreilla hedelmillä jugurtissa ja ilta päättyi hedelmäpirtelöllä.

Susan Hoin rantaa. Pääsystä luonnonsuojelualueelle joutuu maksamaan, ei-paikallisena noin viisinkertaisen hinnan. Nyt saatiin sentään alennusta, kun paikka oli menossa kiinni. Sulkemisajan jälkeen olisi ollut ilmaista...

Monenlaisesta eloperäisestä aineksesta koostuvat kivilaatat ovat vaikuttava näky. Susan Hoi on ainutlaatuinen geologinen kohde.

Hyvä ratkaisu oli vuokrata skootteri ja huristella Krabi towniin ja sen ohikin Thaimaan synkistä liikenneonnettomuustilastoista huolimatta. Vierailimme Wat Tha Sualla eli Tiger Cave -temppelillä. Temppelialueelta oli mahdollista kivuta 1260 porrasta katsomaan vuoren päälle rakennettua suurta buddha-patsasta. Ja mehän kiipesimme. Nousuun meni noin puoli tuntia, pari litraa vettä ja hikeä sekä paljon huohotusta, sillä portaat olivat paikoin melko jyrkätkin. Palkkioksi saimme upeat 360-asteen näköalan ja kipeät reidet ja pohkeet seuraaviksi päiviksi. Samalla reissulla kävimme myös Susan Hoin fossiilirannalla, jossa pääsi ihmettelemään rantakallioilta näyttäviä 40 miljoonaa vuotta vanhoja fossililaattoja.

1260 porrasta palkitsee melkoisella näköalalla.

Etukäteen hieman huoletti, että onkohan tämä kuin se yksi kerta siellä Kiinan muurilla. Ei ollut, vaikka välillä isokenkäisen oli vaikea kapealle rapulle lenkkariaan mahduttaa.

Ao Nang voi olla kiinnostava paikka, jos aikoo esimerkiksi sukeltaa, mutta muussa tarkoituksessa turistisen rantakadun hulinaan tuskin tulisi muutoin enää palattua. Ehkä kahden viikon Thaimaa-loman voi mielellään viettääkin ympäristössä, jossa turistina on helppo olla, mutta näin pidemmässä reissussa miljöö ei oikein jaksa viehättää. Täälläkin päin onneksi vaihtoehtoja on.

Ao Nangilla bongasimme tällaisen ilmoituksen. Emme (toistaiseksi) päättäneet lähteä merille.

Hyväksi sellaiseksi osoittautui Surat Thani. Samannimisen provinssin pääkaupunki toimii yleensä matkalaisille korkeintaan yhden yön pysäkkinä matkalla Siaminlahden saarille (mm. Koh Samui ja Koh Tao), mutta me päätimme pysähtyä kaupunkiin kolmeksi yöksi. Majapaikaksi valittiin taas hostelli, mutta vaihtelun vuoksi kahden hengen huoneella. Valinta olikin oivallinen: huoneessamme oli patja lattialla, yksi pöytätaso ja ilmastointi – eli siis kaikki tarpeellinen. Muutenkin hostelli oli perussiisti majapaikka, ja paikkaa pyörittänyt nuori New oli todellinen kultakimpale! Matkustaja K oli epähuomiossa unohtanut vaatteitaan Ao Nangin majapaikan kuivausnarulle, mutta New oli heihin yhteydessä ja vaatteet toimitettiin Surat Thanin rautatieasemalle, josta ne kävimme paikallisbussilla noutamassa. Samoin New varmisti meille paikallishintaisen kyydin seuraavaan kohdekaupunkiimme. Kerrassaan esimerkillistä välittämistä ja asiakaspalvelua!

Surat Thanissa paikallisbusseissa oli tyyliä. Kuski sai keskittyä ajamiseen kun ovensuussa roikkuva rahastaja hoiti kyytimaksujen perimisen.

Surat Thanissa siis kuitenkin maltoimme pysähtyä ja olihan se sen arvoista. Kaupunki jää monelta kiireiseltä matkaajalta kokematta, vaikka muutaman päivän hengähdykseen se on omiaan. Ruokaa haimme katumarkkinoilta, joissa kymmenet kojut tarjoavat monenlaista makeaa ja suolaista herkkua sekä välipalaa (mm. edellisestä postauksesta tuttuja hyönteisiä).

Surat Thanin iltamarkkinat, täältä sai kaikenlaista herkkua.

Thaimaassa kunnioitetaan kuningasperhettä. Parempi onkin, sillä kuninkaan pilkkaaminen on rangaistava teko. Kuninkaan kuva löytyy lähes jokaisen julkisen rakennuksen edustalta.

Paikalliseen kulttuuritarjontaan kävimme tutustumassa elokuvateatterissa. Thaimaassa elokuvat yleensä dubataan, eikä turistikeskusten ulkopuolella välttämättä leffoja ole edes tekstitetty englanniksi, mutta nyt onneksi illan elokuvaksi löytyi thai-leffa How To Ting. Erään irlantilaismatkaajan (hän oli ajamassa polkupyörällä Vietnamista Singaporeen) vinkistä osasimme varautua elokuvateatterin kylmyyteen nappaamalla hamamimme mukaan. Erikoisena piirteenä ennen elokuvan alkua teatterissa myös näytettiin maan kuningasta esittelevä maanpuolustushenkinen video, jonka aikana soi kansallislaulu ja kaikki katsojat tietysti nousivat kunnioittavasti seisomaan. En tiedä miten Suomessa toimisi kansallislaulu ryyditettynä videokoosteella Saulista leikkimässä Lennun kanssa tai vaihtamassa Aaron vaippoja.

Elokuvateatterissa ei ruuhkaa ollut. Hintaa elämykselle tuli vajaa 3 euroa.

Surat Thanissa oli helppo pysähtyä hengähtämään ja samalla linjalla haluttiin jatkaa. Siispä hyppäsimme minivanin kyytiin ja tuntia myöhemmin olimme Thaimaan itärannikolla Khanomissa. Myöskään Khanom ei ole suurten turistivirtojen kohde, mikä sopi meille oikein hyvin. Onnistuimme majapaikan valinnassa hyvin, sillä erittäin siistin ja mukavan hotellihuoneemme ylimääräinen lisävaruste oli jonkun televisioon unohtama Netflix-tili. Khanomissa ei aktiviteeteista ollut ylitarjontaa, mutta mukavasti aika kuitenkin kului.

Eräällä pitkällä kävelylenkillä kohtasimme hautajaiskulkueen, jonka kulkemisen huomasi risteyksen kohdalla räjäytetystä papattimatosta (ihan vähän vain säikähdimme). Kollegana ruumisauton etupenkillä matkusti buddhalaismunkki, eli kyseisen uskontokunnan vainajasta oli siis kyse. Hautajaissaatossa ajoi useampi kymmen autoa, erikoisena yksityiskohtana jokaisen auton tuulilasinpyyhkijän alle oli laskostettu pieni pyyheliina. Eleen symboli jäi meille arvoitukseksi, sillä hotellimme henkilökuntakin puhui niin heikkoa englantia, ettemme voineet asiasta kysyä.
 

Hautajaissaaton autoja parkissa, pyyhkijän alla mainittu pyyheliina.

Ruokahuollosta Khanomista vastasivat aamiaisten osalta 7-Eleven ja muiden aterioiden osalta pääosin kadunvarren kaupustelijat, joilta valikoimme useampana iltana kana- ja lihamukeja sekä sushia. Soija muuten sotkee valkeat lakanat yllättävän helposti (varsinkin, jos siihen sekoittaa liikaa wasabia, niin että jokainen sushisuupala tuntuu fyysisenä kipuna nenäonteloissa ja päätä on sen vuoksi vähän ravisteltava).

Kuvittele tähän hauska kuvateksti lomalla olemisesta.

Ei näy vaaleanpunaisia delfiinejä.

Khanomissa sai samoilla rauhassa ja rannallakin oli monta kaunista hiekkaista kilometriä kuljettavana. Autioranta Haad Na Dan oli toistaiseksi lähes kokonaan rakentamaton. Oli mukavaa vaihtelua, kun kukaan ei kysellyt, haluammeko vuokrata aurinkotuolin, hierontaa tai kyydin lähisaarelle. Erään iltapäivän skootteriajelulla käytiin tähystämässä alueen kuuluisia vaaleanpunaisia delfiinejä. Ei näkynyt, kuulemma näyttäytyvät rantavesissä varhain aamulla – se siitä sitten. Khanom oli levon kannalta oivallinen paikka ja viihdyimmekin Netfl… paikallisen elämänmenon äärellä noin viikon.

Onneksi keräsimmekin rauhallisessa yksityishuoneessa Khanomissa voimiamme, sillä Koh Taon saarelta onnistuimme valitsemaan varsinaisen party-hostellin vilkasliikenteisen tien varrelta. Onneksi olimme nukkuneet aiemmat yöt hyvin, sillä nuoriso valvoi aamuyöhön kaljoitellen ja ukulelea rämpytellen, majapaikalla kun ei ollut mitään sääntöjä hiljaisuusajasta. Tämä oli viimeinen nuorisolaishostellin makuusali vähään aikaan, päätimme.

Kiinalaisen uudenvuoden aattoa vietettiin tänä vuonna 24.1. Uudenvuoden juhlistaminen näkyi pitkin Koh Taoa, kun talojen pihoille katettiin juhlapöytä menneille sukupolville.

Kun pöytä oli katettu, laitettiin papattimatto paukkumaan. Pitkin päivää paukahteli siellä täällä pitkin kaupunkia.

Sivujuonne. Onko tullut vanhaksi, jos ei ymmärrä, miksi puhelimeen pitää puhua niin, että se on kaiuttimella? (kiinnostava kysymys tietenkin voisi myös olla, miksi se pitää tehdä kello neljä aamulla täydessä 30 hengen makuusalissa, mutta pohdittakoon sitä joskus toiste). Toinen kysymys liittyy kuulokkeiden käyttöön – tai oikeastaan niiden käytön puutteeseen. Tämä Bieber-Sabaton -eskalaationa tunnettu dilemmahan on toki tuttu kaikille ripareilla olleille: homma ei vain voi toimia niin, että jokainen kuuntelee omaa musiikkiaan yhteisissä tiloissa haluamallaan (kovalla) volyymilla. Sen tietenkin ymmärtää, että kuulokkeiden käyttö suihkussa on vaikea –  kyllä, on olemassa myös heitä, jotka eivät voi kymmenen minuutin suihkussa käymisen aikanakaan olla kuuntelematta musiikkia.

Välillä loppusijoitukseen kadunvarteen on päätynyt myös isompia esineitä, kuten vaikka kopiokone.

Kissakuningatar valtakunnassaan.

Paluu sivujuonteesta. Koh Taon pienelle saarelle suuntasimme tarkoituksenamme suorittaa Open Water Diver -sukelluskurssi, jonka jälkeen saa sukeltaa itsenäisesti maksimissaan 18 metrin syvyydessä. Saarella sukellusfirmoja riittää, ja se onkin eräs maailman halvimmista ja suosituimmista paikoista sukeltaa. Sukelluskouluksemme valikoitui suomalainen Koh Tao Divers, jossa saimme opiskella teoriat Pasin kanssa suomeksi, mutta high seasonin sukeltajarunsauden vuoksi meressä kanssamme oli ranskalainen Simon.

Koh Tao Diversin koira Dummy. Olisi yhtenä päivänä lähtenyt mielellään veneellekin mukaan, mutta tylysti komennettiin rantaan.

Jatkuvan viimeaikaisen sairastelun vuoksi päädyimme valitsemaan alkuun yhden päivän kokeilukurssin, josta voisimme jatkaa ow-kurssille, jos paineentasaus korvissa vain onnistuisi. Matkustaja J oli saanut tuntumaa sukeltamiseen jo viime keväänä Suomessa, jolloin hän ehti altaaseen asti taitojakin harjoittelemaan. Harjoittelu meressäkin sujui lopulta ihan hyvin, vaikka välillä meinasikin paniikki iskeä. Virkistyssukellus on sinänsä turvallinen laji, ja oikein toimittaessa riskit ovat pienet. Toisaalta raskas hengitysjärjestelmä selässä veden pinnan jäädessä päälaen yläpuolelle sitä saattaa välillä pakokauhunomaisella tavalla ymmärtää, kuinka ihmistä ei ole tarkoitettu syvälle mereen. Kuitenkin kun vain muistaa hengittää jatkuvasti ja yrittää aktiivisesti unohtaa kyseisen tämä-ei-ole-luonnollista-näin-tulen-kuolemaan -ajatuksen, on hommasta mahdollista alkaa nauttia.

Ennen viimeistä sukellusta uskaltaa jo vähän rentoutuakin, vaikka tiesi, että 18 metrin syvyyteen ollaan menossa.

On kerrassaan upea tunne, kun täyden maskillisen vettä saa tyhjennettyä meren pohjassa yksinkertaisella ranneliikkeellä, tai kun onnistuu säätämään tasapainoliiviinsä sopivan nosteen ja voi alkaa uiskennella pohjanmyötäisesti eteenpäin ympäristöään tutkiskellen. Kolmen päivän kurssilla tuli opittua paljon sukeltamisen fysiikasta sekä paineen ja typen vaikutuksesta ihmisen kehoon. Hienolta tuntui myös se, kun teoriasta luetut taidot alkoivat pikkuhiljaa konkretisoitua meressä. Kurssista jäi upea itsensä ylittämisen tunne ja hinku sukeltaa lisää tulevan kevään aikana.

Koh Taon rantahiekat pudistelimme jaloistamme pikimmiten sukellusten päätyttyä ja suuntasimme taas hiljaisemmille rannoille. Muutamat päivät vietimme junaradanvarsikaupungeissa Chumponissa ja Prachuap Kiri Khanissa. Paikoissa ei varsinaisesti ollut suuria turistinähtävyyksiä, mutta välillä on erityisen mukava vain nauttia paikallisesta tunnelmasta ja olla tekemättä mitään. Junalla pohjoisempaan siirtyminen oli myös erinomainen vaihtoehto, sillä reilulle 300 kilometrille hintaa henkilöä kohden tuli reilut puolitoista euroa.

Prachuap Khiri Khanista löytyy temppelivuori, jolta on aika hulppeat näkymät. Ja huipulle vain 390 askelta!

Edellisen kuvan vuori tunnetaan myös apinavuorena, näitä epeleitä siellä asusteli. Yllätimme yhden kesken iltajoogansa.

Pienemmissäkin kaupungeissa on todella kiehtovaa se, kuinka päiväsaikaan kuuma ja autiolta tuntuva kylänen muuttuu illan tullen vilkkaaksi kohtaamispaikaksi. Tyhjälle aukiolle saattaa ilmaantua useita kymmeniä ruoka- ja juomakojuja ja -kärryjä, vaatemyyjiä ja hierontapiste. Paikalliset kokoontuvat iltaisin ruokamarketille syömään tai kojulta toiselle hurauttaen hakemaan ruokaa kotiin vietäväksi.

Kuningas valvoo alamaistensa elämää monessa kadunkulmassa.

Paikallisjuna. Pieneen nälkään olisi voinut ostaa vaikka mitä edestakaisin käytävää rampanneilta myyjiltä.

Nämä irtokarkit löytyivät iltamarkkinoilta. Ympäristöystävällisesti paljon hyötykäytettyä muovia.

Rannan seesteistä tunnelmaa.

Prachuap Khiri Khanissa mereen pistävä pitkä laituri on oiva paikka jaloitella ja ihailla maisemia.

Temppelikissa kaupungin pilaritemppeliä vartioimassa.

Matka Thaimaassa jatkuu vielä helmikuun puoliväliin asti. Seuraavaksi juna kuljettaa meidät Hua Hiniin, jossa saamme nauttia viikon sukulaisten seurasta!

P.S. Jos otsikko meni ohi, klikkaa ja selaa kohtaan Historia!