Siamilaiset blogikaksoset osa 2

Tammikuun lopulla paikallisjuna tosiaan toi meidät Hua Hiniin, suosittuun lomakaupunkiin rannikolla, jota Thaimaassa koitetaan markkinoida ”Thaimaan Rivierana”. Hua Hinissa turisteja riittikin, mutta moni oli asettunut lyhyemmän visiitin sijaan talvenviettoon Thaimaan auringon lämpöön. Suomalaisiakin riitti, heistä useat olivat eläkepäiviään Thaimaassa viettämässä. Paikallisvinkkejä meille yhtenäkin iltana tarjosi naapuripöydässä istunut entinen stuertti Bo, joka oli jo liki vuosikymmenen verran talviajat viettänyt Hua Hinissa.

Majapaikan kohdalla päätimme tällä kertaa maksaa sijainnista ja ihan kohtuullista korvausta vastaan (n. 12 €/yö/hlö) kannoimme rinkkamme jyrkkiä portaita pitkin Sunshine Ho(s)telin neljänteen kerrokseen. Majapaikan omistaa vanhempi, oikein herttainen ja avulias thai-pariskunta, koimme itsemme tervetulleiksi. Lisäbonuksena hotellillemme johtavan kujan varrella asusteli erään talon pihassa kaksi ehkä maailman suloisinta koiraa, joita piti ohimennessä aina rapsutella ja rakastaa.

Pikkukoire oli ilmeisesti omistajansa mielestä aina vähän liian innokkaasti tervehtimässä ohikulkijoita kadulla, kun joutui liekaan pari päivää ensitapaamisemme jälkeen.

Sijainti oli siis hyvin valittu ja tarkoituksella lähellä huoneistohotellia, jossa viikon verran majoittuivat matkailija J:n isoveli J, vaimonsa J:n ja tämän lasten H:n ja T:n kanssa. Tämä tapa nimetä matkailijoita oli tarttunut heihinkin, sillä Whatsapin kautta käymissämme keskusteluissa saatettiin heiltä päin (toistuvasti) raportoida, että aamiaiselle voidaan lähteä ihan pian, kunhan matkailija H tulee suihkusta. Oli kyllä kerrassaan hienoa näin matkan puolivälin tietämissä nähdä rakkaita perheenjäseniä ja saada hyviä tuliaisia kotoa – levyllinen Fazerin Sinistä ja pussi Turkinpippureita olivat oiva yllätys.

Yhes oli kivaa!

Hua Hin on aika helppo kohde lomailla. Moni ravintola ja kauppakeskus on ihan kävelymatkan päässä ja vähän pidemmille matkoille voi hypätä ”paikallisbussin” lavalle ja toivoa sen noudattavan kaupungin turistilehden tarjoamaa reittikarttaa. Ei aina noudata. Muutenkin informaatio, jota vaikka nettisivuilta löytää, ei aina kulje yhtä matkaa todellisuuden kanssa: halusimme päästä katsomaan paikallista thainyrkkeilyä, ja eräs sali mainostikin kahdesti viikossa järjestettäviä otteluiltojaan. Tarina ei syytä kerro, mutta tietysti otteluita ei sinä meille sopivana iltana järjestettykään.

Kauppakeskuksista voi shoppailla vaikka Justice Magician -leg... siis -palikoita. Hmm, ihan kuin nää näyttäis jotenkin tutuilta?

"I'm in the ghetto! Rattattattaa!"

Viikkoa vietettiin hyvin levollisesti ja lomailun kannalta. Rannalla nahkaa piti käristää, maistaa paikallisia ruokia ja toki vaihtaa kuulumisia. Aktiivisin osa lomaviikkoa oli retki läheiseen vesipuistoon. Vinkki: jos on valittavana kaksi vesipuistoa ja toinen on tuplahintainen toiseen verrattuna, se kalliimpi on todennäköisesti tuplasti parempi. Me valitsimme edullisemman, Black Mountain Waterparkin, vielä kun puistoon ja takaisin kulki ilmainen kyytikin. Emme ole ikinä olleet niin tyhjässä vesipuistossa, tuntui että päivän kiireisinäkin tunteina henkilökuntaa oli paikalla enemmän kuin vieraita. Muutama liuku oli suljettu ja muutama huonokuntoisempi olisi kenties ollut syytä sulkea. Liukumäet olivat todella valjuja ja lopulta vain yksi hieman vauhdikkaampi putkiliuku sai hyväksyvän peukun raadiltamme. Päivän naurut kuitenkin irtosivat mäestä, jossa oli lykittävä itse lisää vauhtia päästäkseen alas. Tätä toimenpidettä toisten tekemänä oli nimittäin varsin riemukasta seurata. Ilmeisesti uudempi, parempi ja kalliimpi vesipuisto on vienyt kävijät, eikä tälle vierailemallemme puistolle uskalla kovin pitkää elinikää ennustaa.

Hua Hinin viikko oli tavallaan lomailua meillekin. Ei sitä reissukumppaniin tarvitse olla kyllästynyt, kun on vaan ihan mukava jutella kotoisalla murteella jonkun muunkin kanssa. Loma teki toivottavasti hyvää heillekin ja lähtivät tyytyväisinä takaisin Suomen talveen, kun meitä juna lähti viemään kohti Bangkokia.

Bangkok, tai kavereiden kesken ihan vaan Krung Thep Mahanakhon Amon Rattanakosin Mahinthara Ayuthaya Mahadilok Phop Noppharat Ratchathani Burirom Udomratchaniwet Mahasathan Amon Piman Awatan Sathit Sakkathattiya Witsanukam Prasit ("Enkelten kaupunki, mahtava kaupunki, Smaragdibuddhan asuinsija, jumalan valloittamaton kaupunki (toisin kuin Ayutthaya) Indra, maailman pääkaupunki, jolle on suotu yhdeksän arvokasta jalokiveä, onnellinen kaupunki, Kuninkaallisen Palatsin runsaus, joka muistuttaa taivaallista majaa, jossa hallitsee uudelleensyntynyt jumala, Indran antama ja Vishnukarnin rakentama kaupunki"), on Thaimaan suurin kaupunki ja 8,75 miljoonan asukasluvullaan yksi Aasian tärkeimpiä metropoleja. Se on ruuhkainen ja kiireinen kaupunki, jossa voi aistia sitä idän ja lännen kohtaamista. Kaupunki, joka erään blogin mukaan on nähtävyys jo itsessään ja joka monella reissaajalla on Kaakkois-Aasian reppureissun ensimmäinen tai viimeinen pysäkki.

Bangkokilainen staarbaksi.

Meille Bangkok oli viikon mittainen pysähdys. Kaupunki voisi hektisellä liikenteellään ja ylitsevuotavaisella energiallaan helposti jyrätä jet lagin ja kulttuurishokin heikentämän matkustajan, mutta jotenkin alueen monien muiden suurkaupunkien (Hong Kong ja Singapore) rinnalla se tuntuu vain siltä samalta ja jotenkin vielä vähemmältä. Kaupungissa olisi varmasti ollut nähtävää enemmänkin ja toki kävimme kulkemassa paikallisen Chinatownin kujia, ihmettelemässä Wat Phon kylkiasennossa pötköttelevää Buddhaa ja jättämässä väliin turisteilta ylihintaa pyytävän Grand Palace -alueen, mutta suurta tarvetta nähdä ja kokea kaikki mahdollinen kaupungin tarjoama ei nyt ollut.

Kun Buddha tahtoi ottaa venytyslävistyksen korvaansa, niin olikohan hänen äiti sillei, et "sie tuut vielä katumaa sitä!"

Wat Phon -temppelialueella useita portteja vartioi kivipatsaat. Patsaita ei ole kuitenkaan tehty temppelialuetta varten, vaan ne ovat alun perin olleet painolastina Kiinasta Thaimaaseen tulleissa laivoissa.

Upea, 46 metriä pitkä ja 15 metriä korkea Reclining Buddha. Nirvaanan vajoava/kuolemaa tekevä Buddha.

Yritimme kuitenkin päästä taas tutustumaan tuohon paikalliseen thainyrkkeilyyn, nyt otteluiltoja piti olla joka keskiviikko eräässä ostoskeskuksessa. Tällä kertaa meni pieleen kaksi asiaa: ensimmäinen oli se, että paikka oli kyllä oikea, mutta otteluita näkisi vain kuukauden viimeisinä keskiviikkoina, ei joka viikko. Toinen, ehkä vielä ratkaisevampi seikka oli se, että kävimme paikalla tiistai-iltana – minkä tajusimme vasta seuraavana päivänä, kun todella oli keskiviikko. Muutaman kerran reissun aikana on hämärtynyt hieman se, että mikäs viikonpäivä nyt onkaan menossa ja Bangkokissa se koettiin jälleen. Mutta mikäs siinä, tuntui kuin olisi saanut yhden päivän lahjana lisää!


Vaikka Bangkok on suuri, on siellä suhteellisen helppo liikkua. Skytrain ja jatkuvasti kasvava metrolinjasto kuljettaa matkalaisia katujen ylä- ja alapuolella. Ongelmana vain on se, että raideliikennettä operoi muutamakin eri firma, eikä lippuja koko matkalle saa ostettua yhdellä kertaa. Pisin siirtymämme reitti kulki kolmella eri linjalla ja jokaiselle oli ostettava oma lippunsa. Metro ei myöskään ollut ihan halpa. Muutamaan otteeseen kiipesimmekin paikallisbussin kyytiin, ja vaikka ruuhkassa matkanteko oli hidasta, oli matkustaminen reppureissaajan budjetille mieluista.

Bangkokissa majoituimme kahdessa eri paikassa: ensimmäiset kaksi yötä nukuimme sinänsä oikein mukavassa Tuk Tuk -hostellissa, mutta sijainti oli aika kehno. Hostellin lähistöllä oli toki Skytrain-asema, mutta siitä kulkeva junalinja oli vasta avattu ja vielä ”kokeiluvaiheessa”, eli kyyti kulki ilmeisesti vain kello 16 asti. Vaihdos osoittautui hyväksi päätökseksi, sillä pääsimme aamusta iltaan toimivan kaupunkijunalinjan varrelle ja majapaikkamme oli yksi tähänastisen reissun miellyttävimpiä.

FoRest bed&brunch oli varsin pieni hotelli, jossa oli kolme yksityishuonetta ja varmaan kymmenisen vierasta majoittava makuusali. Väkimäärä oli vierailumme aikaan hyvin vähäinen, minkä majapaikan omistaja epäili johtuvan tuosta koronaviruksen pelosta. Meille tietysti oli mukavampi nauttia paikan rauhallisesta tunnelmasta ja oleskeluaulan jazz-taustamusiikista ilman kovaa ryysistä, mutta hotellille tietysti kyse on elinkeinosta, jota jokainen yöpyjä tuo tullessaan. Hotellin lähistöltä vielä kun löytyi muutama mainio food court -ruokatori, aina oleellinen 7-eleven ja kujalla asustellut rapsutuksia kaipaava kissa, oli meillä oikein lokoisat olot.

Bangkokista kävimme tekemässä päiväreissun vajaan parin tunnin junamatkan päässä sijaitsevaan Ayutthayaan. Kaupunki oli samannimisen kuningaskunnan pääkaupunki aina vuoteen 1767, jolloin hyökkäävät burmalaiset osoittivat vääräksi kaupungin nimen ”Voittamaton” (ja tästä jaksaa Bangkokin nimellään lällättää!). Kaupunki tuhottiin ja hylättiin, pääkaupungin siirtyessä Bangkokin alueelle. Toki asukkaat ovat sittemmin palailleet, mutta kaupungin ylväästä historiasta muistuttaa enää Unesconkin maailmanperintökohteeksi julistettu historiallinen puisto, jossa varsin tiiviillä alueella riittää nähtäväksi monenlaista temppelin ja palatsin rauniota.

Ayutthayssa monelta muulta buddha-patsaalta puuttui pää. Päät on kuitenkin irroteltu ilmeisesti paljon kaupungin tuhoutumista myöhemmin ja myyty kovaan hintaan länsimaalaisille keräilijöille.

Yksi pää sen sijaan on hyvässä tallessa puun kasvettua sen ympärille. Koska pää on aivan puujuurakon alaosassa, sen eteen nurmelle on asetettu lankku, johon ihmisiä kehotetaan istumaan, jos mielii ottaa kuvan buddhanpään kanssa. Istuutuminen liittyy Buddhan kunnioittamiseen, sillä olisi hyvin epäkunnioittaa ottaa kuva, jossa Buddhan pää olisi ihmisen jalkojen tasalla.

Ayutthayaa päätettiin kiertää apostolinkyydin sijaan polkupyörillä, mikä olikin pääosin ihan näppärä ratkaisu. Pyörillä pääsi kulkemaan helposti niiden muutaman raunion äärelle, joita halusimme tarkemmin tutkia, eivätkä sisäänpääsymaksut olleet ihan huimia. Kuuma aurinko teki kuitenkin etenemisestä tukalaa ja kun yhtälöön lisättiin pieni päänsärky, hiuko ja havahtuminen siihen, että polkupyöräily murhanhimoisessa thaimaalaisliikenteessä polkupyöränrenkaita syövine viemäriritilöineen ei olekaan pelkästään kivaa, olikin aika suunnistaa palauttamaan polkupyörät vuokraamoon ja kohti juna-asemaa. Asemalla paikallisjunaan oli runsaasti muitakin tulijoita ja virkailijann järjestäessä odottajia asemalaiturille hän muistutti huudoillaan elämän realiteeteista: ”Junan saapuessa seiskää valkoisen viivan takana, jos ette halua kuolla”. Kukaan ei halunnut, ja juna kuljetti meidätkin takaisin Bangkokiin.

Päiviemme Bangkokissa käydessä vähiin alkoi lähestyä aika jättää myös Thaimaalle hyvästit. Yli kuukauden päivät tuossa kuningaskunnassa vietettiin ja jotakin osia maasta tuli vähän tutummaksi. Bangkokissa viimeistään tajusi myös sen, että maan pohjoisosissa olisi ollut paljon lisää tutkittavaa ja ihmeteltävää, mutta eipä sitä mistään paikasta ole kaikkea mahdollista nähty. Thaimaa on varsin mukava maa, turisteille helppo kohde. Ruoka on ihan hyvää, ihmiset pääosin ystävällisiä. Paikassa ei siis varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta nyt tuntuu ettei sinne kaipausta palata enää ole. Matkan on siis jatkuttava, lento vie meidät kilometrin verran Thaimaan rajasta pohjoiseen, mahtavan Mekong-joen tuolle puolen, jossa meitä odottaa Laos.