Pohjoinen pääkaupunki

Puhuminen Kiinasta vietettyään viikon sen pääkaupungissa Pekingissä on vähän sama kuin kertoisi millaista Suomessa on oltuaan tovin Helsingissä - potenssiin kymmenen. Kiina on monella tapaa hämmentävä: 1,43 miljardia ihmistä, mutta vain yksi aikavyöhyke. Tuhansia vuosia rikasta kulttuuria, mutta nykyinen valtio täyttää lähipäivinä vasta 70 vuotta.

Monin paikoin tämä lähestyvä juhla näkyi jo nyt. Punaisia lippuja kadunvarsilla, samansävyisiä hihamerkkejä myyjillä, satoja katukuvaan tupsahtaneita yleisövessoja (ilmaisia vessoja oli muutenkin joka kulmalla!) ja kontrollikoneiston vahvaa näkyvyyttä ja turvatarkastuksia hieman tavallista enemmän. Tiananmenin tai tunnetummin Taivaallisen rauhan aukio ja Kielletty kaupunki suljettiin yleisöltä jo yli viikkoa ennen vuosipäivää.
 

Taivaallisen rauhan aukio olisi varmaan ollut hienompi
vähän lähempää katseltuna. Kielletty kaupunkikin muuttui
(taas) kirjaimellisesti kielletyksi 21.9. alkaen.

 Olimme tietoisia alueen sulkeutumisesta tiettynä päivänä. Jostain syystä jäi kuitenkin kalenteriin katsomatta. Taivaallinen rauha jäi tällä kertaa saavuttamatta ihmisten asettamien rajoituksien vuoksi (niin tuttua?). Kiellettyyn kaupunkiin kuitenkin ehdittiin. Jono turvatarkastuksiin oli pitkä ja kiltin suomalaisen jonotuskulttuurin kasvatille kiinalaisten etuilu tuntui toki töykeältä. Pahin virheinvestointi tehtiin heti lipputarkastuksen jälkeen, kun molemmille ostettiin elektroninen opastuslaite. Korvanapista piti teoriassa aina tietyssä paikassa kuulua mielenkiintoista faktaa kohdalle sattuneesta rakennuksesta tai alueesta, mutta monin paikoin vain toisella meistä laite toimi ja laitteen sai petollisen helposti vaihtamaan puhutun kielen englannista kiinaksi.

Muutama muukin turisti oli paikalla. Peking on ilmeisen
suosittu kohde myös kiinalaisten keskuudessa.

Kielletty kaupunki rakennettiin 1400-luvun alussa keisarin hallintoa varten. Pääsy keisarin palatseihin olikin kirjaimellisesti kielletty tavalliselta kansalta kuolemanrangaistuksen uhalla aina viimeisen keisarin alueelta poistumiseen vuonna 1924 saakka. Siinä välissä ja sen jälkeen alue on nähnyt Kiinan historian monia käänteitä. Nykyään se on vuosittain noin 16 miljoonaa vierasta houkutteleva turistikohde. Toki 72 hehtaarin alueella riittää nähtävää, hyvän opaskirjan kanssa alueella menisi hyvin helposti kokonainen päivä - meille riitti muutama tunti. Vaikuttava, majesteetillinen kohde.

Eläinfiguurien määrä temppeleiden katonharjoilla kertoi rakennuksen merkittävyydestä. Mitä enemmän figuureja, sitä tärkeämpi rakennus. Kielletyn kaupungin tärkeimmässä rakennuksessa, Korkeimman harmonian salissa niitä on 11. Kyseinen sali toimi merkittävien seremonioiden tilana.

Keisarillinen puutarha.

Jalkavaimon asuinmökki.

Jo sisäänkäynti henkii futuristista tunnelmaa,
äänimaailmana elektronista musiikkia.

Jos Kielletty kaupunki oli sukellus Kiinan historiaan, VR-teemapuisto SoReal vei nykyhetkeen ja hieman ehkä tulevaankin. Kauppakeskukseen sijoitetussa SoRealissa pääsi eri kokoisiin huoneisiin hämmästelemään virtuaalitodellisuutta erilaisten pelien avulla. Valitsimme kolmen pelin paketit ystävällisen työntekijän avustuksella.

Ensimmäiseksi pelasimme yhdessä kolmea kiinalaista nuorta vastaan virtuaalisella areenalla ammuskelupeliä, seuraavaksi pakenimme kahdestaan zombieita ja viimeisenä pääsimme vielä ammuskelemaan yksin pahoja tyyppejä. Aivan huikea kokemus! Adrenaliini kohisi suonissa ja syke hakkasi. Samalla tuli varmaan tarjottua pelihuoneen työntekijälle viihdettä kiljumalla ja koikkelehtimalla ympäri tyhjää huonetta. Vaan minkäs sille voi, kun selvästi näkee, että kiiluvasilmäinen zombie on tulossa hamskuttamaan minun aivoja. Reissubudjettiin käynti teki toki loven, mutta oli helposti sen arvoista.

Pelivälineet: selkään "reppu", käteen
"ase" ja päähän "kypärä" eli
virtuaalilasit ja kuulokkeet.

Näin ammuskellaan
kahdella aseella yhtä aikaa
pahoja tyyppejä.

Suurella alueella oli tilaa pelata. Seinät ja pylväät vähän
huolettivat, mutta törmäyksiltä välttyminen
oli ratkaistu pelin mekaniikassa.

Sorealissa myös sisustus oli kohdillaan. "Metrovaunun" ikkunoiden äärellä jokainen aikanaan Resident Evilinsä pelannut pysähtyy ihastelemaan, kun samaan aikaan iho nousee kananlihalle.

Kiinan muuri oli yksi ennakkoon sovituista pakkovisiiteistä ja kyllähän käynti kannatti. Muurin eri mittaisia pätkiä löytyy pitkin Kiinaa, mutta Pekingin lähellä sijainneista paikoista kävimme Badalingissa, joka on varsin suosittu paikka. Huikeat maisemat huipulta, mutta jyrkät portaat ja yleinen luonnoton kaltevuus tekivät kepposet reissuduomme korkeanpaikankammoiselle osapuolelle, joka tuli huipulta alas funikulaarilla. Toinen sen sijaan jatkoi kulkua eteläiseltä reitiltä vielä pohjoisen korkeammille vartiotorneille satoja kanssaturisteja seuranaan. Kaltevat nousut portaiden kanssa ja ilman laittoivat puuskuttamaan.

Paikoin kulkureitti oli aika jyrkkä.

Korkeudesta ahdistunut Janne,
jonka muurikiipeily päättyi tähän.

 

Nousuissa alkoi hapottaa,
mutta maisema kesti katsetta.

Eteläinen reitti oli vähäväkisempi.

Kaikkiaan muuria tuli tallattua muutaman kilometrin verran – pituutta koko kompleksillahan on noin 6000-9000 kilometriä. Muurin vanhimmat osat ovat 700 luvulta eaa. ja 200 eaa. sitä on alettu yhtenäistää. Viimeisimmät rakennelmat on tehty 1800 vuotta myöhemmin 1600-luvulla. Muuri kiemurtelee maisemanmukaisesti ja ympärillä on aikamoista ryteikköä.

Siinä astellessa ehti pohdiskella myös sitä, kuinka lyhytjänteisiä monet omat projektit ja ponnistelut ovatkaan. Tai millaiset pienet ”ryteiköt” välillä tuntuvat olevan esteenä edes ryhtymiselle. Toki jos oman elämänikin projekteihin edes hetken aikaa osallistuisivat kaikki Kiinan miespuoliset edustajat, ehkä sitä saisi enemmän aikaan.

Kuvan kaukaisinkin huippu tuli kavuttua.

Isojen nähtävyyksien lisäksi keskityimme ihmettelemään Pekingin katukuvaa pitkälti jalkaisin, jolloin näki kummasti enemmän kuin metron ikkunoista. Reilun viikon aikana käveltyä tuli useita kymmeniä kilometrejä. Liikenteeseen sai siis osallistua pitkälti jalankulkijan roolista.

Hyvä uutinen maailmalle on, että moni pekingiläinen näyttää siirtyneen polttoainekäyttöisestä skootterista sähköpeliin. Samalla se on huono uutinen turisteille. Nämä ninjaskoottereiksi ristimämme laitteet eivät nimittäin juurikaan pidä ääntä. Pimeällä kujalla ilman ajovaloja kohdalle ilmestynyt ajopeli oli aina hieman kuumottava kohdattava. Liikennekulttuuri lienee samansuuntainen kuin muutenkin tällä suunnalla maailmaa: sekoitus hallittua kaaosta ja lievästi murhanhimoista suhtautumista jalankulkijoihin. Liikennevalot olivat kuin ravintoloiden tupakointi kielletty -merkit: siinähän ne ovat, mutta eivät välttämättä vaikuta todellisuuteen millään tavoin.

Muovia (houkuteltavasti muotoiltunakin)
Kiinasta löytyy paljon.

Ihana puisto. Siperia ilmeisesti opetti
olemaan hymyilemättä valokuvissa.

Työtoverit! Tästä nyt kuulkaa ideaa syksyn toimintasuunnitelmiin. Kun Pekingin ilta pimeni,
Pyhän Joosefin katedraalin pihalle tuotiin kajari ja laitettiin tanssiksi.

Liikennettä paikallinen virkavalta ei tuntunut olevan kovin kiinnostunut valvomaan, vaikka poliisi ja armeija ovatkin läsnä lähes jokaisella vilkkaammalla kadunkulmalla. Lähestyvän juhlapäivän valmistelutkin saattavat tällä erää näkyä lisääntyneenä valvontana, mutta missään muualla maailmalla vastaan ei toistaiseksi ole tullut vähintään kahden hengen asepukuista vartiota joka ikisen metroaseman suulla.

Pose like the locals!

Internetin vartioinnista sen sijaan tiesimme jo etukäteen. Hankkimamme tiedonkulkua suojaava ohjelma ei kuitenkaan toiminut Kiinan verkossa. Kun ohjelman kytki päälle nettiyhteyteen kirjautumisen jälkeen, nettiyhteys katkesi. Ikävän valvonnan tunteen lisäksi saavuttamatta jäi aika moni nettisivu ja palvelu, joita tulee päivittäin käytettyä. Kiinassa ei tavata käyttää Facebookia tai Googlea (sivuhuomiona mainittakoon pohdintamme, onko kiinan kielessä olemassa googlettamista vastaava verbi paikallisen hakupalvelun mukaan. Tietääkö joku?). Siksi esimerkiksi blogimme päivittäminen meinasi jäädä tekemättä ja sähköpostit lukematta, koska alustat ovat Googlen omistamia. Eräs tuttavamme, tietoliikennevelho, kuitenkin avitti meitä oikean ohjelman pariin ja suojattu yhteys avautui useimmiten myös näille ”kielletyille” sivuille.

Peking oli mielenkiintoinen etappi matkallamme. Ei syntynyt tarvetta päästä tänne uudestaan, mutta ilman meitäkin täällä kävijöitä riittää. Monesta asiasta myös huomaa, että suurin osa vierailijoista puhuu kiinaa. Muunkielisiä turisteja ei varsinaisesti hemmotella opasteiden, menujen tai kauppojen julkisivujen monikielisyydellä. Tosin ihan pahimmilla turistikaduilla emme ravintoloissa käyneetkään ja ilmeisesti mandariinikiinaa sanatarkasti vaikkapa englanniksi käännettäessä on suuri riski sortua tahattoman hilpeisiin käännöskukkasiin. Siitäpä syntyikin ajatus:

Koska reppukapasiteettime on rajallinen, emme juurikaan tuo tavaratuliaisia mukanamme Suomeen. Kiinantuliainen tulee nyt kuitenkin teille, hyvät ystävät, tässä. Voit valita tästä itsellesi mieluisan rahakukkaron ja nauttia sen ilahduttavasta, opettavasta ja (paikoin ehkä liiankin) esoteerisesta viisaudesta ja kantaa sitä mielessäsi ja voimaantua synkän syksyn keskellä. Olkaa hyvät!

P.S. On tosi vaikeaa päättää, mitkä valokuvat jaettaisiin kanssanne. Siksi niitä on niin paljon!

Elämä raiteilla(an)

Venäjälle tulemme vielä palaamaan! Aiemmat visiitit Venäjällä ovat jääneet molemmilla vähäisiksi emmekä oikein tienneet mitä odottaa. Kuitenkin jo lyhyt vierailu Moskovassa sai tuntemaan, että tänne on vielä joskus palattava paremmalla ajalla.

Punaisen torin ikoninen
pyhän Vasilin katedraali.

Torilla kaikenlaista historiaa tuli vastaan.
Joe-setä.

Päiväunet Gorki-puistossa.

Miljoonakaupunkiin mahtuu varmasti monenlaista menoa ja kulkijaa, mutta meitä vastaan virtasi kauniita paikkoja, hyvää ruokaa ja useampaankin otteeseen avuliaita ihmisiä. Ei muistu mieleen, milloin turistien ruokatiskillä oudonnäköisiä ja -kielisiä ruokia tutkaillessa, joku paikallinen, työpäivän uuvuttama, omia ruokaostoksiaan tekevä olisi pysähtynyt kysymään ”can I help you?” Paikallisia herkkuja oli huomattavasti helpompi valita, kun joku tulkkasi etikettien nimet ja toiveemme myyjälle.

Kahden päivän vierailu sisälsi tallustelua Kremlissä ja Punaisella torilla, päiväunet Gorki-puistossa (jonne oli kaiketi pakko mennä korvamatona soineen Scorpionsin takia), virvokkeita hyvin hämärässä metallibaarissa, kisujen rapsuttelua antikahvilassa sekä tietenkin blinejä, kaviaaria(!), pelmenejä ja borsch-keittoa. Valitettavasti Lenin-sedän ikiunta pääsee katselemaan niin harvoina päivinä ja kovin sattumanvaraisina kellonaikoina, että visiitti hänen leposijalleen jäi vahingossa seuraavaan kertaan.

Antikahvilassa asui 15 ilmeisesti katukissaa.
Kahvilan tuotto menee kisujen hyväksi.

Kahvilan työntekijän kanssa yhteistä kieltä
ei ollut, mutta kissojen kanssa se löytyi heti.

Ekan reissuviikon toisena iltana jännitys alkoi tiivistyä uudelleen. Viittä vaille puolenyön lähtisi reilut kuusi vuorokautta jyskyttelevä juna Moskovasta kohti Pekingiä. Illan tullen suuntasimme Jaroslavlin rautatieasemalle Moskovan erinomaista metroverkkoa hyödyntäen (jännää tunnelmaa verkostossa kulkemiseen toi samalla lukemistossa ollut, ydinsodan jälkeisestä Moskovan metroverkosta kertova Metro 2033). Toinen matkalainen on haaveillut tästä junamatkasta ylioppilaskesänsä reilireissusta alkaen.

Tolstoi-junan siisteys- ja varustelutason jälkeen joku olisi voinut sanoa junaamme murjuksi. Askeettisempaan tunnelmaan ja pölyiseen nukkumavilttiin kuitenkin tottui nopeasti. ”Suihkuna” toimi vessan kylmävetinen käsienpesuhana. Naapurivaunun australialaisrouva kävi kokeilemassa, ovatko meidän laverimme pehmeämpiä kuin heidän. Miehensä oli kuulemma ollut varma asianlaidasta.

Jannea jännittää taas.

Samovaarista tihkui kuppiin (ja käsille) kuumaa vettä.

Ravintolavaunun anteja maistelimme vain vähän, sillä olimme varautuneet omin eväin. Matkan varrelta aterioita sai täydennettyä myös asemien babushkoilta 50 ruplan lihapiirakoilla. Jokaisesta vaunusta löytyi samovaari täynnä kuumaa vettä puurolle, pussikeitoille ja nuudeleille.

Lämpimiä teekuppeja tuli nautiskeltua useampiakin, sillä junamatkamme puoliväliin olimme vaunussamme ainoat asukkaat (ja neljän hengen hytissämme koko matkan!) junahenkilökunnan lisäksi. Moskovasta lähdimme lähes hellelukemissa, mutta yöksi ulkolämpötila laski alle kymmeneen. Junahytin ikkuna ei liennyt tiivein ja hiiltä ei ainakaan liikaa ensimmäisenä yönä vaunun tulipesän kitaan lapioitu. Naapurivaunuissa oli asukkeja ja luultavasti siten myös hieman lämpimämpää.

Yhteistä kieltä kiinalaisten konduktöörien kanssa meillä oli noin muutaman englanninkielisen sanan verran, mutta viittilöinnillä, piirtelyllä ja hymyllä pääsi pitkälle. Hamamiin kääriytynyttä, hytiseviä eleitä tekevää ymmärrettiin. Samoin vastapuolen tekemää hiiltenlapiointielettä. Ahaa, kyllä tämä tästä vielä lämpenee. Samaan aikaan tilanne oli kuitenkin ihanteellinen: vaunussa vallitsi syvä rauha, jopa eteerinen tunnelma, ja varmasti asiaankuuluva ja reissuntuntua tuova konnarien tupakankatku. Täydellistä.

 

Viikko junassa oli mielenkiintoinen ja suositeltava kokemus. Moni kyseli etukäteen, eikö ole tylsää kököttää monta päivää junassa. Ei ole. On ihanaa, kun ei ole mitään sen ihmeempää tekemistä. Junamatka oli kuin olisi saanut valtavan säkin aikaa lahjana käytettäväksi juuri niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. Söimme, kun tuli nälkä, otimme päiväunet, kun alkoi unettaa, luimme kirjoja, raapustimme ajatuksia paperille ja kuuntelimme musiikkia. Tai sitten vain katselimme ikkunasta Venäjän metsiä, soita, ohi viilettäviä kyliä pienine mökkeineen ja kasvimaineen, tehtaanpiippuja, Mongolian kauniissa ja kirkkaassa, mutta kylmässä auringonvalossa kylpeviä loputtomia aroja ja viimeisenä päivänä yhä kumpuilevammiksi käyviä Kiinan rinteitä.

Kakkosluokan neljän hengen hytissä oli
kaksistaan tilaa oleilla ja syödä.

Varsinaiselta odottamiselta aika tuntui ainoastaan rajoilla, joilla passit, viisumit ja hytit tarkastettiin kahteen kertaan. Rajamuodollisuudet kestivät useita tunteja. Mongolian ja Kiinan välillä odottelua kertyi peräti viisi tuntia, sillä junien alle on vaihdettava uusi kalusto ratakiskojen leveyden muuttuessa kesken matkan. Muutoin muodollisuudet sujuivat hyvin ja vastoin ennakolta kuultuja huhuja kontrollihenkilökunta oli hyvin ystävällistä jokaisella rajalla.

Kuitenkin jossain määrin käsitys ajasta junamatkalla muuttui turhaksi. Kuljimme itään, jolloin vuorokaudesta kaiken aikaa ”katosi aikaa”. Pimeää alkoi tulla yhä aiemmin, mutta näinkin hidastempoisella matkalla aikaero tuntui kohtuullisen helpolta ottaa kiinni. Herääminen aina vain aikaistuvampaan aamuun ei tuntunut pahalta, kun optio päiväuniin olisi käytettävissä vaikka heti aamiaisen jälkeen! Vaikka vuorokauden rytmi muuttui kaiken aikaa, juna eli Moskovan aikaa neljä ensimmäistä päivää Mongolian rajalle asti. Esimerkiksi käytävän tauluun merkityt junan pysähtymisajat sekä ravintolavaunun aukioloajat noudattelivat Moskovan kelloa. Jetlagiakaan ei pahemmin kerkeä potea aikataulun kääntyessä junanvauhtia, vaikka nyt Kiinassa kello näyttääkin jo viittä tuntia Suomen aikaa enemmän.

Vaunun seinän pysähdysaikataulu auttaa hahmottamaan Moskovan ja Pekingin välistä etäisyyttä. Kaikenkaikkiaan matkaa kertyi 7818 kilometrin verran.

Junassa kellosta ei oikeastaan tarvinnut olla perillä muutoin, kuin että pahin vessahätä ei osuisi aseman kohdalle. Näissä pitkän matkan junissa nimittäin junan vessat toimivat yhä kuin junan vessa (nuorempi polvi voi kysyä vanhemmiltaan tai Googlelta, mitä tämä tarkoittaa). Muutoin ajasta oli aika mukavaa olla täysin irrallaan.

Kenties huomaamattaankin arjessa tulee helposti aikataulutettua asioita ja elämää silloinkin, kun se ei ole välttämätöntä. Aikaa ei sovi hukata, mutta sitä kulutetaan ja täytetään. Samalla ehkä tunnetaan huonoa omaatuntoa, jos se hujahtaa liiaksi somessa roikkumisen, sarjabingettämisen, Pokémon Go:n tai Suomen huutokauppakeisarin parissa. Aika monesti on jonkinlainen laite kädessä tai ainakin auki taustalla. Ja niinkin typerä ihminen on (oma käsi pystyssä), ettei laitteista osaa olla irrallaan, ennen kuin on pakko.

Viikon mittaan nettiä ei ollut ikävä. Reilussa kymmenessä vuodessa suhde esimerkiksi puhelimeen on myös muuttunut kovasti. 18-vuotias reilireissulainen ei odottanut luuri kädessä seuraavaa Wi-fiä. Kotiin laitettiin silloin tällöin sähköposti hostellin aulan tietokoneelta. Nykymahdollisuuksien tarjoama yhteys on hieno juttu, mutta tuntuu tosi hyvältä olla välillä myös katveessa.

 

Maisemaloistoa matkan varrelta:

Balazinon asema Venäjällä.

Soita ja metsämaisemaa halki Venäjän riitti.

Samoin radanvarsikyliä hämmästyttävän samankaltaisella
arkkitehtuurilla kilometrista toiseen.

Mongoliaa kohden maisema alkoi muuttua.

Maisemanvaihdosten äärellä ymmärsi myös jotain Venäjän suuruusluokasta.

Mongolian aroilla oli valoisaa, mutta viileää.

Kiinassa herätessä maisema oli jälleen uudennäköistä.

Kiinalaisen padotun jokilaakson ylväyttä.

Pekingissä vielä hymyilytti ennen kuin selvisi, ettei aseman automaatista nouse rahaa
länkkärikortilla ja edessä on 4 kilometrin kävelymatka hostellille rinkat selässä.
No, hostelli löytyi, rahaakin saatiin ja ehkä se köpöttely teki hyvääkin
kuuden päivän loikomisen jälkeen.

Kuuden ja puolen junapäivän jälkeen Peking saapui vastaan. Varsinaista kulttuurisokkia ei oikeastaan ole päässyt syntymään, kun matkanteko on ollut verkkaisampaa. Toki jo ensimmäisen illan jälkeen palanut suu ja internetin takkuaminen kertovat: joo, Kiinassa todellakin ollaan.

P.S. On hyvä, ettei muistotilaisuuksia useinkaan järjestetä liikkuvissa junissa.
P.P.S. Kyseessä siis pöytäliina, ei lakana.