Terima kasih, Indonesia!

Terveisiä Balilta!

Vierailu Indonesiaan ei kuulunut alkuperäisiin suunnitelmiimme. Tarkoitus oli jatkaa suoraan Singaporesta Malesiaan. Matkaamme kuitenkin rytmittää sukulaisten vierailu alkutalvesta Thaimaahan emmekä halunneet viettää melkein kolmea kuukautta Malesiassakaan. Niinpä karttaa selattuamme päätimme koukata Indonesian kautta. Jälleen Madventuresin tuijottamisella on ollut vaikutuksensa, sillä ensimmäisenä mietimme mahdollisuutta käydä Malesiasta etelään sijaitsevalla Toba-järvellä. Kraaterikuoppaan syntyneen järven seudulla ilmastokin olisi hieman viileämpi, mikä olisi mukava hengähdystauko näissä jatkuvissa yli kolmenkymmenen asteen hellelukemissa. Toballa kuitenkin ilmeisesti tähän aikaan vuodesta sataa vettä joka ikinen päivä, joten hautasimme suunnitelman.

Aaltoja ihmettelemässä ekana päivänä Kutalla.

Seuraavaksi katse suuntautui Baliin, sillä toista meistä kiinnosti surffaamiseen tutustuminen. Balista olimme kuitenkin kuulleet useammaltakin ihmiseltä hiukan pettyneitä arviointeja ja pitkään mietimme, onko reissu vaivan arvoinen. On totta, että Indonesiasta näkemämme osa oli todella turistista esimerkiksi Filippiinien kohteisiimme verrattuna. Kuukauden koukkaus päiväntasaajan eteläpuolelle oli kuitenkin siitäkin huolimatta hyvä kokemus. Oleilua Indonesiassa emme suunnitelleet juuri mitenkään etukäteen. Mahdollisen hostellimajoituksen osoitteen olimme katsoneet etukäteen, mutta muutoin suunnitelmat olivat täysin avoimet. Lopulta päädyimme viettämään vajaat pari viikkoa Balin saarella useammassa paikassa ja saman verran Gili Air -nimisellä lähisaarella.

Legendaarinen Kuta Beach tunnetaan maailman surffarien mekkana. Tänne tultiin siis siksi, että toinen meistä voisi polttaa naamansa auringossa, saada naarmuja polviinsa, rullata sormiensa ihon ja hörppiä litroittain merivettä. Piti muutama surffitunti onneksi sisällään myös onnistumisia! On upea tunne, kun kehonsa saa ponnistettua ylös, tasapainoiltua toisenkin jalkansa laudan päälle, ja antaa aallon työntää edellään. Onnistuneen aallon adrenaliiniryöpyn jälkeen jaksaa taas seuraavat puoli tuntia työntää lautaa syvemmälle vasten aaltoja ja koettaa kurkkia, minkä aallon edellä kannattaa alkaa meloa hulluna saadakseen riittävän vauhdin sille nousemiseen.

Vielä jaksaa hymyilyttää ennen muutaman merivesilitran juomista.

Kolmannella tunnilla meno alkoi välillä näyttää jo ihan kohtalaiselta.

Sitä toivotaan, mikä on tärkeää.

Hotellihuoneessamme jokainen saattoi olla tiettyinä hetkinä oman elämänsä surffari.

Rankka laji kai vaatii rankat huvinsakin, ja ilta-aikaan jos jonkinlaista bilepaikkaa olisi ollut tarjolla. Balista vitsaillaan australialaisten Kanariansaarina, mikä silmämääräisesti näytti hyvin pitävän paikkansa. Jos Kanarialla pääsee viettämään iltaansa Suomi-karaokeen, Kutalta löytyy muutamakin Downunderin asukeille suunnattu kuppila. Niinpä (varmaankin surffauksesta uupuneena…) kuin kunnon keski-ikäiset konsanaan olimme joka ilta kotohostellilla ennen kymmentä käymässä nukkumaan - tietenkin korvatulpat korvissa, ettei biletys häiritse.

Aamun valjettua bileet kuitenkin väistyvät ja kadut ja kujat valtaa täysin päinvastainen tunnelma. Jokaikisen kaupan ja ravintolan eteen, jumalpatsaiden kylkeen ja skootterin paneeliin(!) askarrellaan pieneen koriin kukkia, yrttejä, makeisia ja savukkeitakin suistukkeen kera. Canang sari -korit ovat nimenomaan Balin hindulainen tapa. Kori on tapa osoittaa kiitollisuutta Balin hindulaisuuden pääjumaluudelle Acintyalle ja sen paikalleen asettelemisen yhteydessä lausutaan rukous tai mantra. Korit ovat pyhiä ja niiden päälle pitää tietenkin varoa astumasta – mikä on välillä vaikeaakin, sillä niitä todella on joka paikassa!

Canang sari -koreja on aivan joka paikassa.

Swastika on ikivanha symboli, joka hindulaisuudessa nähdään hyvän onnen merkkinä.

Kutalla olikin tarkoitus olla vain muutama päivä Indonesiavisiitin alussa ja lopussa, sillä lentokenttä sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä bilerannasta. Parin päivän jälkeen surffimaisemissa reissun jatko alkoi hahmottua ainakin seuraavan etapin osalta: kuuma ja turvavyötön pieni shuttle-bussi tuli hakemaan meitä hostellilta kohti pohjoisemmassa Balilla sijaitsevaa Ubudia.

Hongkongilaisesta kirjakaupasta löytyi elokuvan myötä suuren suosion saavuttanut kirja Eat, pray, love. Olimme jo silloin päättäneet tulla Indonesiaan, joten kirja oli napattava mukaan, sillä sen rakkaus-osio sijoittuu nimenomaan Balin Ubudiin. Ilmeisesti kirjan ja elokuvan myötä Ubudiin on sittemmin tiensä löytänytkin aika moni turisti.

Ubud on tunnettu taiteestaan ja lähiluonnostaan, mutta ennen kaikkea se tunnetaan Balin joogakeskuksena. Kumpikaan meistä ei ole yksittäisiä joogaliikkeitä yliopistoliikunnan kuntopiirin osana enempää harjoittanut, mutta pohdimme, että kokeileminen voisi kiinnostaa. Joogan juuret ovat Intian uskonnollisessa historiassa, mutta nykyjooga on kehittynyt 1800-luvulla fyysiseksi harjoitteluksi vailla maagisuskonnollisia merkityksiä. Joogaa toki voi hyödyntää myös henkisenä harjoituksena rauhoittumisen ja keskittymisen apuna. Kiinnostavaa myös Eat, pray, lovessa (spoileralert!) oli se, kuinka päähenkilö mm. rukouksen mutta myös joogan avulla pyrkii lähemmäs Jumalaa.

Viikon joogaretriitistä saa helposti Ubudissakin maksaa useamman sataa euroa, joten aivan sellainen ei tullut kysymykseen. Löysimme kuitenkin mukavanoloisen majoituspaikan, jonka tarjoukseen sisältyi muutama tunti joogaa ja hieronta. Plussaa olivat uima-allas ja raakaruokaakin tarjoileva ravintola. Lisäksi nilem-kaloja kuhisevassa altaassa jalkoja huljutellessaan sai kutittavan ja ihoa kuorivan elämyksen.

Nilem-kaloja syöttämässä.

Klassinen indonesialainen aamupala Nasi goreng (vasemmalla) on paistettua riisiä kasviksilla. Usein paistettu riisikeko peitetään kananmunalla ja kylkeen saa rapukeksejä. Keskellä homestay-majoituksen makea banaaniaamiainen ja oikealla useassa joogapaikassa tarjoiltu smoothie bowl.

Osallistuimme täysin aloittelijoina kolmelle joogatunnille kahden päivän aikana. Jos ei tahdo hiki Indonesian syksyssä muuten irrota, kannattaa kokeilla joogaamista. Helpoltakin näyttävät liikkeet kysyvät toisinaan melkoista lihasvoimaa, toisinaan kehon venyvyyttä ja notkeutta. Hieman hilpeyttäkin tunneilla tuli koettua, kun ohjaajan rinnalla huomasi, että omat venyttelyt notkeuden saavuttamiseksi ovat kenties hieman jääneet viime aikoina. Kolme sessiota kahden päivän aikana myös tuntui melko raskaasti kehossa pienen urheilutauon jälkeen.

Juuri muuta Ubudista ei oikein käteen jäänyt. Retkipäivänä käväisimme vilkaisemassa turistien valtaamia riisiterasseja, temppeliä ja vesiputouksia. Kun mielessä siinsivät upeat ja rauhalliset Boholin putoukset, oli tämä yksi näkemämme melkoinen pettymys. Apinoitakaan emme kaupungin keskellä sijaitsevalla temppelillä käyneet morjestamassa, mutta apinat tulivat meidän luoksemme kadulle.

Temppeleissä vierraillessa kaikkien on pukeuduttava sarongeihin.

Pura Tirta Empulin temppelin koristelua.

Apinoita sinkoili myös pitkin katuja temppelin laitamilla. Niiden kanssa varoiteltiin olemaan tarkkana, ettei lähde omaisuus karvaisiin käsiin.

Kanto Lampon vesiputous oli ihan hieno, mutta aivan liian ruuhkainen. Jatkoimme matkaa parin minuutin vierailun jälkeen.

Mutta ennen lähtöä piti tietysti ottaa samanlainen kuva kuin moni vesiputouksen vierellä näytti ottavan.

Ubudista päädyimme Balin koillisosassa sijaitsevaan Amediin kahdesta syystä: sieltä olisi helppo käydä katsomassa Instagram-temppeliä ja matkustaa Gili Airille.

Amedin homestayn parvekkeelta avautui upea näkymä Agung-tulivuorelle. "Oliko tuo maanjäristys?", piti kysyä ekana iltana pienen tärinän jälkeen. Agung on aktiivinen ja muistuttaa välillä olemassaolostaan.

Amedin riisiterasseja kelpasi ihastella skootterin selästä mutkaisilla vuorenrinneteillä.

Amedista  ajelimme skootterilla mutkaisia pikkuteitä pitkin etelään katsomaan hindulaista Lempuyang-temppeliä. Temppeliä on somessa alettu kutsua Instagram-temppeliksi, sillä temppelialueella on tapana ottaa tietynlainen kuva vuoristomaisemaan avautuvien porttien edessä. Porttia kutsutaan myös nimellä Heaven’s Gate, sillä näkymä näyttää todella johtavan suoraan horisonttiin.

Kuvien takana on kuitenkin karu todellisuus. Temppelialueelle tultaessa jokaiselle porukalle jaetaan jonotusnumero, jolla itseään saa käydä kuvauttamassa. Jokainen porukka saa muutaman poseerauksen ja omaa vuoroa kuvanottoon voi joutua odottamaan useita tunteja. Turistilaumat istuskelevat temppelialueen varjoissa odottelemassa omaa kuvausvuoroaan ja ilmeisesti temppelin henkilökunta napsaisee kuvat. Hieno ”vesiefekti” kuviin saadaan, kun peiliä pidellään aivan kameran alareunassa.

Me emme jaksaneet (ja menon nähtyämme emme oikeastaan edes halunneet) jonottaa omaa kuvaamme. Sen sijaan ajelimme toiselle temppelille järkyttävän jyrkkiä ja kapeita asfalttipolkuja. Välillä skootteri meinasi ylämäessä hyytyä ja alamäessä tarakkalaisen oli hypättävä pois kyydistä, että mopo kesti mutkaisilla teillä hallinnassa jarrut pohjassa. Toisella temppelillä ei ollut ketään muita turisteja. No ei siellä ollut hienoa taivaanporttiakaan, mutta ihan kelpo maisemat silti.

Emme jaksaneet jonottaa omaa kuvausvuoroa, mutta jos oikein siristät, ehkä voit kuvitella, että ollaan kuvassa.

Ei petytty toisella temppelillä.

Temppeleiltä löytyy paljon myös canang sari -koreja, joita ei aina rituaalien jälkeen nähtävästi siivota pois - pitkältihän ne ovat toki maatuvaa tavaraa. Sen sijaan temppelipolkua oli koristeltu myös massiivisella määrällä muoviroskaa.

Absolut Vodka -pullollisella polttoainetta huristelee skootterilla katselemaan jo temppelin jos toisenkin.

Amedissa kävimme myös snorklaillen tutustumassa rannan tuntumaan joskus haaksirikkoutuneen japanilaisen laivan pientä hylkyä. Merenalainen maailma on todella kiinnostava, vaikka välillä on tultava pois, kun meduusa-vauvat polttelevat ihoa niin kovasti.

Amedista hankimme liput pikaveneeseen, joka vei meidät Balilta itään, yhdelle Lombok-saaren luoteiskulmassa sijaitsevista kolmesta Gili-saaresta. Liput päätimme hankkia hieman halvinta toimijaa kalliimmalta firmalta siinä toivossa, ettei vene esimerkiksi syttyisi palamaan kesken reilun tunnin matkan. Tätäkin on Tripadvisorin arvostelujen mukaan kuulemma sattunut.

Gili Trawangan, Gili Meno ja Gili Air ovat muutaman kilometrin päässä toisistaan sijaitsevia pieniä saaria. Meno on niistä hiljaisin ja Trawangan taas tunnetaan Gili T -bilesaarena. Meidän valintamme oli Gili Air, jonka luvattiin olevan jotain kahden muun väliltä.

Gili Air on halkaisijaltaan muutaman kilometrin mittainen pikkusaari, jolla asustelee vakituiseen noin 1500 ihmistä. Moottoriajoneuvot ovat saarella kielletyt, mikä oli erittäin virkistävää Balin pörinöiden jälkeen. Jokunen asukas omistaa sähköskootterin, mutta pääosin siirtyminen paikasta toiseen tapahtui tassuttelun lisäksi polkupyörillä ja hevosvaunuilla. Hevosvaunuilla emme tosin ajelleet, sillä ratsuja huhutaan kohdeltavan hiukan kehnosti. No, varmasti mille tahansa nisäkkäälle on raskasta vain jo seisoa jonossa yli 30-asteen auringonpaisteessa päiväntasaajan tuntumassa läpi pitkän päivän ja odottaa, milloin on oma vuoro ravata pitkin saarta kärryllinen ihmisiä ja tavaroita kyydissä.

Gili Airin kulkuneuvot.

Polkupyöräilykin osoittautui yllättävän raskaaksi ainakin saarenympäryskierroksella, sillä edes läskipyörällä ei tahdo polkeminen valkoisella hiekalla onnistua. Saaren pyöräilisi rantaviivaa pitkin ympäri varmasikin reilussa puolessa tunnissa, ellei olisi niin kuuma, että muutaman kilometrin välein on pysähdyttävä rantamajaan virvoittavan juoman äärelle.

Gili Airilla tunnelma oli melkoisen leppoisa. Osansa tekee moottoriton ympäristö, mutta tällä hetkellä myös low-season. On sadekausi, mikä vajaan kahden viikon aikana näkyi yhtenä, noin 7 minuutin pituisena tihkuna. Sateita ilmeisesti jo kovasti kuitenkin odoteltiin. Jonkin verran turistien määrään on ilmeisesti vaikuttanut myös vuodentakainen maanjäristys, joka teki tuhojaan myös Gili Airilla. Monin paikoin saarta näkikin rikkinäistä ja hylättyä rakennelmaa, mutta myös reipasta jälleenrakentamista. Nyt kuitenkin moni aurinkotuoli ja warung (paikallinen ravintola) ammotti tyhjyyttään.

Auringonlaskuja kelpasi ihastella niin Gilillä kuin Balillakin.

 

Gili Airilla auringon laskettua rannalle viritetylle kankaalle heijastettiin joka ilta elokuvia. Mukava tapa viettää iltaa, paitsi niinä iltoina, kun esitetään esim. tuorein Terminaattori elokuvateatterissa salakuvattuna versiona. Ne leffat jätimme suosiolla väliin ja uskomme vakaasti, että muut elokuvat eivät tietenkään olleet laittomasti ladattuja versioita.

Hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu. Ja kun reissaa.

Saaren äänimaailma loi myös oman kiinnostavan kokonaisuutensa. Hindulainen Bali on poikkeava paikka koko Indonesian mittakaavalla, sillä Indonesia on maailman suurin muslimienemmistöinen maa. Niinpä Gili Airillakin aurinkotuoliin kantautuu ravitsemusliikkeen teknojumputuksen lisäksi säännöllinen paikallisen moskeijan rukouskutsu. Juuri muutoin emme huomanneet islamin näkyvän saaren elämässä. Ilmeisesti useiden muidenkin muslimimaiden tavoin esimerkiksi Indonesian huumelait ovat äärimmäisen ankarat. Siitä huolimatta useammassakin paikallisessa kuppilassa tarjottiin mahdollisuutta ostaa pilveä tai taikasieniä. Vakiravintolaksemme muodostuneen warungin seinällä jopa avoimesti kerrottiin, että saatavana on sieniä, jos pieni taika elämässä kiinnostaa.

ZZZ warungin menussa taikasieniä ei kuitenkaan mainittu. Kuva toimii muistilistana, kun on koto-Suomessa aika koettaa loihtia reissun parhaat ruoat. Tämän listan suosikiksi nousi Bubur ayam: kanakastike, jonka keralla oleva riisi muistuttaa kovasti jouluista riisipuuroa. Annoksen hinta 25 000 rupiaa tekee noin 1,6 euroa.

Pienen kokonsa vuoksi saarella ei ollut valtavaa määrää aktiviteetteja, mutta jotain kuitenkin. Saarelta löytyi joogastudio ja pakohuone, minkä lisäksi tarjolla oli sukellusta ja snorklausta. Snorklailureissu lähisaarten tuntumassa olikin upeaa kalojen väriloistoa ja merikilpikonnien polskintaa! Merenalaista maailmaa olisi mukava teillekin näytellä, mutta ainakaan toistaiseksi emme ole vedenalaista kameraa käsiimme hankkineet. Meri Gileillä toisaalta tulee lähelle myös silloin, kun siellä ei ole. Air tarkoittaa indonesiaksi vettä: Gili Airilla on kolmesta saaresta ainut makeanveden lähde, mutta siitä huolimatta hanoista tuleva vesi on osin suolaista.

Enimmäkseen aika Gili Airilla kului kuitenkin aurinkotuoleissa ja uima-altaalla levytellen. Alkuperäinen suunnitelma oli viikon Gili-reissun jälkeen jatkaa Lombokille, mutta koska aie sielläkin oli tutustua rantaelämään, päätimme jäädä Airille toiseksi viikosi. Kun muutaman päivän on kärsinyt tulenpunaisesta ja kiristävästä naamasta, oppi aurinkorasvaakin hiulaamaan itseensä aina ulos lähtiessä sen mukaan, että todella on aivan päiväntasaajan tuntumassa.

Sir Paskatassu antoi meidän ystävällisesti majoittua muutaman yön bungalowissaan Gilillä. Öisin (ja usein päivisinkin) hän kävi terassin patjalla tanhuamassa ja majoittamansa palvelijat lakaisivat jäljet nöyrästi aamun tullen.

Näiden ystävien me emme sen sijaan antaneet majoittua kanssamme bungalowissa.

Indonesiasta lähdimme kohti Malesiaa ja Kuala Lumpuria. Paperilla hyvä idea: säästetään yhden yön majoituskulut menemällä kentälle jo edellisenä iltana, kun lento lähtee niin aikaisin. Käytännössä: muista, että et ole enää 19. Uni ei oikein tahtonut tulla kuumaan ulkoilmaan yhteydessä olevan sisääntulohallin keinonahkaisilla sohvilla - varsinkaan, kun toinen meistä ("nyt-jo-melkein-ammattilaissurffari") viimeisenä päivänä laudan päällä, alla ja perässä pärskien poltti sekä naamansa (taas, vaikka nyt sitä voidetta oli hiulattu ja hiulattu!) että nahat sormenpäistänsä.

Onneksi Kuala Lumpurin majapaikka löytyi helposti ja pääsimme pötköttelemään päiväunille kerrossängyn toiseen ja kolmanteen(!) kerrokseen. Täältä kelpaa aloitella Malesiaan tutustuminen.

P.S. Ostimme ensi keväälle lennon kotiin. Ette ikinä arvaa mistä se lähtee.