Monikulttuurinen sääntö-Singapore

Aasianmatkaa suunnitellessamme oli itsestään selvää, että Singaporessa on käytävä. Olivathan siellä ennen meitä käyneet mm. sellaiset merkittävät henkilöt kuin mummo ja Phileas Fogg. Ensimmäinen toi tuliaisiksi hienon shortsipuvun ja toinen pysähtyi etsimään prinsessan sukulaisia (ja tästä korvamato teillekin). Itsestään selvää oli myös se, ettei siellä viivyttäisi pitkään, sillä hintataso on jonkin verran naapurusmaita korkeampi. Viivähdimme Singaporessa neljä yötä, mikä kuitenkin riitti ilmapiirin aistimiseen ja humputteluunkin.

Mummon tuoma shortsipuku Singaporesta. Delfiini vinkui, kun sitä painoi. Jostain kumman syystä moni 90-luvulla kasvanut lapsi tuntuu kavahtavan pellejä.

Kaupunkivaltiolla on kiinnostava lähihistoria. Singapore on ollut Iso-Britannian siirtomaavalta 1819 alkaen reilun sadan vuoden ajan. Toisen maailmansodan aikana maa oli muutaman vuoden ajan japanilaismiehityksen alla. Sittemmin se kuului hetken aikaa Malesiaan ennen kuin itsenäistyi vuonna 1965. 

Sotahistoriaan kävimme tutustumassa entiseen Fordin tehtaaseen perustetussa museossa. Paikka on osuva valinta siksikin, että Singaporen antautumissopimus vuonna 1942 allekirjoitettiin tehtaan johtokunnan huoneessa, joka tehtaalta edelleenkin löytyy osana museota. Näyttely oli kiinnostavasti kasattu muutamasta eri ajallisesta elementistä: toista maailmansotaa edeltävä aika ja se miten Japanin ja Kiinan jo alkanut  sota näkyi myös Singaporessa, sotavuodet japanilaisten julman miehitysvallan päättymiseen ja brittien paluuseen asti ja sitten Singaporen kehittyminen brittiläisestä siirtomaasta itsenäiseksi valtioksi. Eri aikojen tapahtumissa keskiössä olivat ihmiset ja heidän kokemuksensa, paljon aikalaishaastatteluja ja kertomuksia arjesta suurien mullistusten keskellä. Näyttelyn teemat summattiin lopuksi varsin jalosti ajatukseen siitä, että kaikkien meidän olisi hyvä oppia tulemaan toimeen keskenämme.

Sotamuseon monipuolinen anti veti mietteliääksi. Museossa oli myös niin kylmä, että välillä piti käydä ulkona lämmittelemässä.

Singapore on myös kulttuurisesti kiinnostava paikka. Kolme neljäsosaa asukkaista on (juuriltaan) kiinalaisia ja seuraavaksi suurimmat etniset ihmisryhmät malaijeja ja intialaisia. Ilmeisesti maalla on oma rasistinen historiansa, jonka vuoksi etninen harmonia on nykyisin päämäärätietoisesti tavoiteltu asia. En voi olla pohtimatta suomen kielen sanaa ’kantasuomalainen’. Jollei nimittäin Singaporessa ihmistä varmuudella tunnistanut ulkomaalaiseksi turistiksi, olisi ollut hankala sanoa, kuka on ’kantasingaporelainen’. Tämä on mielestäni kiinnostava teema. Arvojeni mukaan ’kantakansalaisen’ määritteleminen tietynlaiseksi on jossain määrin yhdentekevää ja joskus vaarallistakin, eikä se voi perustua ihmisen ulkonäköön, mutta samalla huomaan aivojeni haluavan järjestää maailmaa ja sen ihmisiä lokeroihin. Tekee varmasti hyvää ravistella omia oletuksiaankin ja oivaltaa, että tämä on tietenkin totta muuallakin kuin Singaporessa: pelkän ulkonäön perusteella ihmisestä voi tietää aika vähän – ja saman maan kansalaisuutta voi ilmentää useammalla kulttuurilla.

Kulttuurien rinnakkaiselo ilmeisesti sujuu tätä nykyä ihan hyvin. Harmonia ei tietenkään synny yhdessä yössä ja maassa on varmasti tehty paljon työtä sen eteen. Siitä esimerkkinä useimmat opastetekstit löytyvät neljällä eri kielellä, englanniksi, mandariinikiinaksi, malaijiksi ja tamiliksi, jotka ovat Singaporen virallisia kieliä. Valtaosa ihmisistä puhuu kuitenkin englantia.

Liekö yhteiselon sujumista auttanut myös napakantuntuinen suhtautuminen lakeihin ja sääntöihin. Singapore on tunnettu laistaan, joka kieltää purukumin (nykyisin vain) myymisen Singaporessa, eikä sitä kaupoista löydykään. Tästä huumoria repivät myös Madventuresin Riku ja Tunna. Lisäksi sakon uhalla kiellettyä on esim. roskaaminen ja tien ylittäminen muualta kuin suojatien kohdalta. Metrossa sakotetaan siellä evästäviä ja ilta-aikaan olutta kaupasta ostavaa varoitetaan, ettei sitä saa juoda ulkona sakon uhalla. Myös seksuaaliseen häirintään puututaan tiukoin keinoin: sakon lisäksi luvassa voi olla myös kepitystä ja vankeutta! Ehkä sääntöjenkin vuoksi asiat kuitenkin sujuivat: liikennevaloja ja suojateitä kunnioitettiin, joka paikassa oli varsin siistiä ja muutenkin sääntö-Singaporessa oli aika turvallinen olo.

Durianin tuomisesta metroon ei saa sakkoja, mutta jos on joskus haistanut durian-hedelmän aromikkaan löyhkän, kielto käy  ymmärrettäväksi.

Ye Olde Law.

 Matkalaisen näkökulmasta monikulttuurisuus tarkoittaa myös monipuolisuutta. Little Indiassa vierailimme hindutemppelissä, söimme intialaista ruokaa ja ihastelimme meneillään olevan deepawali-juhlan (toiselta nimeltään divali) kunniaksi ripustettuja valoja. Chinatownissa taas pääsi vierailemaan Buddhan hammasta säilövään temppeliin ja nauttimaan kiinalaisemmista mauista. Ja tietenkin kävimme ihmettelemässä myös siirtomaa-ajan muistomerkkiä, siirtokuntasopimuksen solmineen kuvernööri Rafflesin mukaan nimettyä Raffles-hotellia. Singapore Sling on kuulemma saanut alkunsa Rafflesin baarimestarin käsistä. Drinkki suunniteltiin alun perin naisille, jotka saivat julkisella paikalla juoda vain alkoholittomia juomia, usein siis jonkinlaisia mehuja. Ovela baarimestari kehitteli juoman, joka näytti kauniilta mehucocktaililta, mutta sai kyllä punan nousemaan poskille.

Deepawalin valoloistoa.

Jos pitää lähteä, niin sen voi tehdä tyylillä hindujen mukaan. Voipa olla itse hautajaisetkin hieman toisensorttinen tilaisuus kuin mustanpuhuva luterilainen elämänpäätösjuhla.

Sri Mariammanin hindutemppeli.

Buddha Tooth Relic -temppeli.

Kuuluisa Raffles-hotelli, jossa brittiläinen ylemmistö hurvitteli siirtomaa-aikana. Tällä hetkellä yhden yön majoitus maksaa halvimmillaan vain reilut 600 euroa. Ens kerralla sitte!

Singapore Sling. Ei kuitenkaan Raffles-hotellissa nautittuna, sillä pöytäpaikkaa olisi saanut jonottaa parikymmentä minuuttia ja drinkin hinta lähenteli 25 euroa.

Yhden päivän käytimme humputtelemalla paikallisessa vesipuistossa. Siellä tunsi todella olevansa Singaporessa (singa = leijona, pura = kaupunki), kun tuplarenkaalla vuoristoratavesiliukumäkeä laskiessa toinen matkalainen karjui kuin leijona.

Turisteille Singapore tarjoaa paljon muitakin nähtävyyksiä maailman korkeimmasta maailmanpyörästä (Singapore Flyer, 165 m) eläintarhaan ja Universal Studios -teemapuistoon. Reppureissaajalta matkabudjetti hujahtaisi näissä kalliimmissa paikoissa varsin nopeasti, siksi moni hintavampi tekeminen jätettiin fiksusti väliin.

Oman elämänsä merlion valmistautuu karjumaan vesiliukumäessä.

Singaporen lentokentällä voi käydä ihastelemassa upeaa sisämetsää ja sinne rakennettua 40 metriä korkeaa vesiputousta.

Onneksi mielekästä nähtävää ja ihmeteltävää riittää pienemmälläkin rahankäytöllä ja reissussa monet hauskat kokemukset syntyvätkin pikkurahalla. Chinatownin ja Little Indian food marketit tarjosivat kohtuuhinnalla hyvät pöperöt, rantabulevardeilla saa käyskennellä ilmaiseksi ja metro oli vähän pidemmille matkoille oiva kulkupeli. Eräänä iltana haimme iltapalaksi voileivät kioskilta ja päädyimme hostellimme kattoterassille pitämään (kaikkien yllätykseksi) Harry Potter -fanitapaamista tsekkiläismatkaaja Tinan kanssa. Hienoja kohtaamisia (luihuistenkin kanssa!) ja merkityksellisiä pieniä hetkiä - niistä reissu koostuu.

Chinatownin ja Little Indian ruokamarketeilla ruokakojuja oli useita kymmeniä.

Aasialainen jälkiruoka cendol, joka sisältää riisijauhohyytelöä, kookosmaitoa ja punaisia papuja. NAM (paitsi ei Jannen mielestä).

Seuraava kuukausi kuluu kauimpana kotoa, päiväntasaajan eteläpuolella Indonesiassa. Indonesiasta emme varanneet lainkaan majoitusta emmekä suunnitelleet tulevaa kuukautta ensimmäistä pysähdystä pidemmälle etukäteen. Ensimmäisenä menemme kuitenkin katsomaan, miten nuorisolaiset juhlivat Kutalla ja kuinka surffilauta kestää jalkojen alla.

Simple life, enjoy it here!

Filippiineistä jo kirjalistauksen verran kerrottiinkin, mutta nyt voisi pysähtyä hieman summaamaan aikaamme tuolla 7 641 saaren ja vajaan 108 miljoonan asukkaan trooppisella saaristovaltiolla. Vietimme siellä hieman vajaan kuukauden pääosin kahdella eri saarella – saavuttaessa ja lähtiessä vietimme yhden yön verran Cebu Cityssä, mutta muuten ensimmäinen vierailun puolisko kului Boholin saarella ja toinen Camotesilla. Jo lauttamatka Cebusta Boholille lupaili kiireetöntä ja rentoa olemista, kun pikalautan sijaan suoritimme siirtymän viisi tuntia kestäneellä lautalla. Mukava oli vain pötkötellä kerrossängyn patjalla, ottaa nokosia ja jutella paikallisten kanssa.

Hitaammalla lautalla ei juurikaan muita turisteja näkynyt.

Boholilla – tai tarkemmin, siihen kahden sillan avulla liittyvällä Panglaon saarella – olimme hyvien arvostelujen kannustamina valinneet majapaikaksemme Coco Farm -hostellin. Paikan motto oli ”Simple life. Enjoy it here” (Yksinkertaista elämää. Nauti siitä täällä) ja se oli erittäin hyvin sanottu siellä takana. Paikan rentousasteesta kertoo jo sekin miten rennosti paikan koirat osasivat ottaa, ei stressiä tai kiirettä. Majapaikassa sai reissun tähän asti maittavimman aamiaisen ja keittiö taikoi muutenkin varsin maistuvia ruokia, jos ei vaan kerta kaikkiaan jaksanut poistua alueelta pariin ekaan päivään.

Kollektiiviset päiväunet.

Coco Farmilla saimme tutustua myös moniin muihin matkalaisiin, erityisesti jokalauantaisen grilli-illan merkeissä. Ehkä mieleenpainuvimpia tuttavuuksia olivat Filippiinien pääkaupungista Manilasta kotoisin ollut Lorelai, jonka kanssa saimme käydä hyviä juttutuokioita Filippiineistä ja siitä mitä on olla filippiiniläinen. Myös iranilais-ranskalainen Nico ja filippiiniläisvaimonsa Ninita olivat mukavia tuttavuuksia, erittäin ystävällisiä ihmisiä. Matkaillessa on hyvä tutustua paikallisiin, mutta sen lisäksi on avartavaa vaihtaa ajatuksia muiden matkalle lähteneiden kanssa – minne, mistä ja miksi? Samalla pääsee pohtimaan noita kysymyksiä itsekin.

Coco Farmilla asustelimme yksinkertaisessa bambumajassa. Suihkut ja comfort roomit, kuten paikalliset vessoja kutsuvat, olivat yhteiskäytössä muiden asukkaiden kanssa.

Boholilla nähtävää riitti meidän tarpeisiimme ihan riittävästi. Huristelimme skootterilla pitkin teitä ja polkuja – Katja ajoi ja Janne matkusti turvallisesti tarakalla. Parhaimmillaan yhtenä päivänä skootterin selässä tuli istuttua reilut 130 kilometriä. Ei ihan Rautaperseajon vertainen suoritus, mutta illalla tiesi ajaneensa. Kulkeminen oli kohtuullisen turvallista ainakin siihen asti, kun aurinko laski ja liikennevirta soljui eteenpäin välillä ilman ajovalojakin. Tiellä kuitenkin pysyttiin ja nähtiin niin hienoja vesiputouksia, kummituseläimiä kuin suklaakukkuloitakin. Paikallisista rannoista ei erityismainintoja irtoa, eivät olleet kovin ihmeellisiä. Roskia rannoilla toki riitti, vaikka Filippiineilläkin ollaan heräilemässä kierrättämiseen ja vastuullisuuteen. Pistää miettimään omaakin kulutusjalanjälkeä näin reissun päällä. Pieniä muovipakkauksia on vaikea välttää, mutta omalta osaltaan voi tehdä parhaansa ettei se roska mereen päädy.

Suklaakukkulat ovat syntyneet mannerlaattojen liikehtiessä ja veden ja eroosion muovaamina. Legendojen mukaan ne tosin ovat syntyneet jättiläisten temmellyksestä.

Tarsier eli kummituseläin on pienin kädellinen nisäkäs. Eläin on uhanalainen eikä ihme, sillä vankeudessakin
se saattaa vain lakata syömästä ja kuolla kupsahtaa. Me tapasimme molluskasilmiä suojelualueella, jossa ne saavat
liikkua vapaasti ja kävijöille on tarkat säännöt katselupolulla kulkemiseen.

Sateen jälkeen jyrkkä lasku putoukselle oli varsin liukas läpökkäillä kulkea. Alhaalla ei kuitenkaan kaduttanut.

Ainoa järjestetty reissumme oli majapaikkamme isännän EJ:n järjestämä saarikiertely. Päästiin siis kahdella veneellä kulkemaan Panglaosta kahdelle pienemmälle saarelle Pamicalanille ja Balicasagille, joille matkalla kohdattiin leikkisiä delfiinejä ja saarilla päästiin snorklailemaan. Ehkä merenalainen maailma on ollut joskus väririkkaampikin, ainakin korallien yleinen väriteema oli aika murheellisen haalea, ilmastonmuutoksen pieniä merkkejä. Kivoja pieniä kohtaamisia pinnan alla kuitenkin tuli, etenkin uteliaat klovnikalat (Nemo, missä olet?) ja laiskasti polskinut merikilpikonna onnistuivat sykähdyttämään.

Coco Farmilla tapasimme myös saksalaisen miehen, joka tekee reissuiltaan videoblogia. Saarireissumme tunnelmia dronenäkökulmastakin voi käydä vilkaisemassa hänen videoltaan.

Boholin suhteellisen vilkkaalta ja turistienkin suosimalta saarelta suunnattiin sitten kahden lauttamatkan päähän Camotesin saarille, muutamasta saaresta koostuvalle saariryhmälle, jonka kerrotaan saaneen nimensä väärinymmärryksestä. Kerrotaan, että espanjalaisten saavuttua maahan, eräs heistä katseli paikallisten työntekoa pellolla. Espanjalainen oli tiedustellut paikalliselta saaren nimeä, kun taas paikallinen oli luullut tämän kysyvän pellosta nousevista juureksista. ”Camotes”, hän vastasi tarkoittaen kädessään olevaa perunaa, joka on nykyisinkin osa paikallisten ruokavaliota. Suomalaisen silmään erikoisen värinen sweet potato on nimensä mukaan hieman suomalaisserkkuaan makeampi.

Majoitusperhe antoi maisteltavaksemme sweet potatoja ja pieniä banaaneja. Hieman raa'at vihreät banaanit maistuivat yllättävän paljon suomalaisilta perunoilta ja niitä syötiinkin pääruoalla lisukkeena.

Asuimme Airbnb:n kautta löytyneessä beach hutissa: meren partaalla sijaitsevassa yksiössä, jonka paikallinen perhe oli rakentanut oman tonttinsa laitaan vuokratarkoitukseen. Olot olivat tavallaan karut, mutta toisaalta meillä oli kaikkea tarvittavaa: oma wc/suihku, keittiönurkkaus kaasuliedellä, tuuletin, mukava peti ja rutkasti aikaa vain olla. Toki muitakin asukkeja oli: ruokapussimme joutui yöllä muurahaisinvaasion kohteeksi ja siirsimmekin sitten ruokatavaramme naapurimajan jääkaappiin. Myös suuret hämähäkit kutoivat verkkojaan nurkkiin, erakkoravut vilistivät iltaisin pihalla, gekkoliskot pyydystivät majamme seinillä pikkupörriäisiä ja muutama rotta taisi asustella majamme välikatossa.

Huonetovereita ja naapureita.

Majoittajaperheemme oli todella avulias ja ystävällinen. Muutamankin kerran he kutsuivat meitä maistamaan paikallisia ruokia – me tietysti kohteliaasti tarjosimme heille salmiakkia, mistä ei ilmeistä päätellen tullut uutta kansallisherkkua saarille. Perheen jäsenet olivat aktiivisia seurakuntalaisia paikallisessa seurakunnassaan, vapaaehtoisille järjestetyllä kiitosillallisella mekin pääsimme pöydän herkkujen ääreen ja vaihtamaan ajatuksia uskosta ja seurakuntien arjesta meillä ja muualla.

Seurakunnan vapaaehtoisten kokoontumisen nyyttäritarjoiluja. Muun muassa "pying pish", eli lentokalaa. Jostain syystä moni filippiiniläinen lausuu f:n p:nä.

Välihuomautuksena mainittakoon, että valtaosa filippiiniläisistä on katolilaisia kristittyjä ja uskonnollisuus näkyi kohtalaisen paljon arkisessa elämässä. Katoliseen tapaan kirkot Cebussa olivat auki ihmisten kulkea katselemassa, hiljentymässä tai sytyttämässä kynttilä. Oman viestinsä sisälsi myös hostellin jokaiseen skootteriin solmittu rukousnauha sekä ”kolmipyörien” (tricycle) takaseinämiin ja jeepneyjen kylkiin maalatut uskonnolliset kuvat ja raamatunlauseet. Camotesilla majoittajaperheemme oli kuitenkin helluntailaiseen alkuperään pohjautuvan Church of God -seurakunnan jäseniä. Camotesin kokoon nähden skootterilla huristellessa vastaan tuli myös yllättävän monia jehovantodistajien ja adventistien paikkoja.

Coco Farmilla oli jopa oma ulkoilmakirkko.

Filippiineilläkin joulupuu oli rakennettu jo monin paikoin. Tässä asetelmassa kirjaimellisesti kallis Vapahtajamme (33 000 ₱ = 590 €).

Aktiviteetteja saarilla ei suuresti ollut, joten ne olivat muutaman päivän skootteriajeluilla bongattu. Muutama hieno luola löydettiin, osassa pääsi jopa pulahtamaan viilentävään veteen. Uimaan pääsi myös aivan rantamajan pihan nurkalta mereen laskeutuvilta portailta. Useampana päivänä suurimman aktiviteetin muodosti se, että käytiin kylällä syömässä, leipomolla leivonnaisten äärellä ja kaupassa hakemassa pientä kokkailtavaa kotikeittiöömme. Reilun kilometrin matkalla usein sai huomiota vähintäänkin yhtä runsaasti kuin astellessaan pantapaita päällä S-markettiin kotoseudulla. Täällä ei tosin vain katseltu alta kulmien, vaan paikalliset vähintäänkin katselivat ja hymyilivät ystävällisesti, ja varsinkin lapset olivat innokkaasti vilkuttamassa, huutelemassa moikkailuja ja antamassa ylävitosia. Usein myös yhteistä puheltavaa löytyi, sillä suurin osa filippiiniläisistä tuntuu puhuvan todella hyvää englantia (englanti on yksi maan virallisista kielistä, mikä tietenkin helpottaa kovasti myös filipinoa taitamatonta, kun lähes kaikki virallinen info on esitetty sillä). Kaiken kaikkiaan kohtaamisissa filippiiniläisten kanssa oli piristävää ja aitoa välittömyyttä. Filippiineiltä jäi vahvasti mieliin ja sydämiin paikallisten ystävällisyys ja iloisuus!

Meri oli lähellä Camotesin majapaikassa.

Paikalliset tunsivat meren ja sen asukit. Yhtenä päivänä rantaveteen ajelehti useita meduusoja ja nuorisolaiset tiesivät,
kuinka käsitellä niitä ilman että saa palovammoja.

Ravintoloita ei pienemmissä kylissä ollut, vaan ennemminkin "lounaskahvioita", joita paikalliset kutsuvat eateryiksi. Sellaisissa söimme useamman kerran, sillä ruoka oli hyvää ja kaksi söi halvimmillaan alle kolmen euron.

Filippiinien vierailumme viimeiseksi yöksi palasimme Cebu Cityyn, joka on yksi Filippiinien suurimmista ja tärkeimmistä kaupungeista. Suuria kaupunkeja reissullamme on jo nähty ja tullaan näkemään Cebunkin jälkeen, eikä kaupungissa ollut mitään erityisen houkuttelevaa. Varsin ruuhkainen, hyvin roskainen ja jotenkin perin hektinen Cebu jäikin siten varsin vähäiselle tutustumiselle. Ahdistavinta oli jalkapatikalla ja varsinkin pimeään aikaan kulkeminen. Katuvalaistukset eivät olleet parhaimmasta päästä ja useimmiten oli käveltävä aivan autotien laidassa, sillä jalkakäytäviä Cebussa ei pahemmin tunnuttu harrastavan. Kun aurinko alkoi puoli kuuden maita laskea, kuudelta oli jo pilkkopimeää (auttaa sentään jotenkin pääsemään marraskuiseen ankeustunnelmaan). Liekö heijastinbisnekselle olisi Filippiineillä kovat markkinat.

Sen verran Cebussa kuitenkin ehdimme, että pääsimme aidon paikallisen julkisen liikennevälineen kyytiin: jeepney on tavallaan minibussi, joka huristelee tiettyä reittiä pitkin päivää ja ottaa ja jättää matkustajia käytännössä missä tahansa reittinsä varrella. Erittäin halpa ja vain hieman pelottava tapa matkustaa! Maksu tapahtuu joko kuskille tai jossain jeepneyssä hänen apurilleen: seteliraha kulkee perältä kädestä toiseen eteen asti ja vaihtoraha kolikoina toiseen suuntaan. Maksun suuruuden kasvu suhteessa kuljettuun matkaan jäi meille hieman epäselväksi, mutta kalleimmillaankin kyytiä voi sanoa halvaksi. Muutamien kilometrien matkasta maksoimme noin 15 senttiä. Pois kyydistä pääsi nakuttamalla kolikolla metallista kiinnipitotankoa, jotta kuski kuuli pysähtyä.

Jeepney-rivi.

Cebussa päätimme jättää temppelit ja muut turistinähtävyydet sikseen, ja sen sijaan shoppailla tarve-esineitä ja viettää muutaman hauskan tunnin ostarin pelihallissa. Ehdottomasti mukava kokemus sekin, eikä matkalla ollessa onneksi ole mitään sääntöjä siitä, miten päivät kuuluu viettää. 

Aikuinenkin on terve kun se leikkii?

Tätä kirjoitellaan jo Singaporessa – ei, vaan jo Indonesiassa! –  eli Filippiinit ovat jääneet taa. Tuntuu, että se oli oikein hyvä etappi matkallamme, mutta kyllä kuukauden jälkeen jo kaipasikin taas liikkeelle. Filippiinit oli rentoa eloa, mukavia ihmisiä, kauniita paikkoja, aikaa olla, aikaa lukea, aikaa pysähtyä. Juuri siis sitä mitä siltä varovaisesti uskallettiin odottaakin.