Holiday in Coroni.... Cambodia!

Maaliskuun alussa saavuimme Kambodzaan tarkoituksena viettää täällä kuukauden verran aikaa rennosti maata kierrellen, ennen kuin menisimme tekemään samaa kuukaudeksi Vietnamiin. No, täällä edelleenkin ollaan, mutta Vietnamiin pääsystä kuun lopussa ei juurikaan tällä hetkellä ole mitään takeita.

Suomen uutisia on tullut seurattua jonkin verran läpi reissun somen kautta, mutta juuri nyt tuntuu, että kotimaan tilanne on myös kovasti omalla iholla. Tavallisesti suomalaiset saisivat 15 vuorokauden maassaolo-oikeuden automaattisesti Vietnamiin, mutta nyt mahdollisuus on suljettu. Joka tapauksessa olisimme hakeneet etukäteen 30 vuorokauden e-viisumia, mutta nyt sekin vaihtoehto näyttää sulkeutuneen. Eri sivustoilta löytyy hieman erilaista tietoa siitä, kannattaako viisumia ylipäänsä hakea, vai onko (maailmankartalla niin erinomaisella!) suomalaisella passilla täysin turhaa koettaa edes maahan päästä - vaikka todellisuudessa emme Suomen kamaralla olekaan seitsemään kuukauteen olleet! Vietnam nimittäin on päättänyt rajoittaa nimenomaan monen eurooppalaisen maan kansalaisten pääsyä maahansa, suomalaiset mukaan luettuna.

Tulevalla viikolla suuntaamme joka tapauksessa Kambodzan lounaisosiin, Sihanoukvillen kaupunkiin ja sen kupeella sijaitsevalle Koh Rongin saarelle. Aikomus oli lopulta jatkaa eteenpäin kohti pientä Kepin kaupunkia ja hurauttaa bussilla yli Vietnamin puolelle. Kuulemamme mukaan pienemmiltä maarajoilta eurooppalaisia on kuitenkin käännytetty viisumienkin kanssa takaisinpäin. Tämä puolestaan olisi meidän kannaltamme varsin ongelmallista. Kambodzassa saamme viisumillamme oleilla huhtikuun ensimmäiseen päivään asti, mutta sen jälkeen olisi vaihdettava maisemaa. Jollei Vietnamiin, niin minne - hyvä kysymys. Onko tämä nyt sitä reissaamisen vapautta, että vielä ei tiedä, missä huomenna ollaan?

Kambodzassa epidemian seuraukset ovat olleet ainakin toistaiseksi varsin pieniä. Todettuja tartuntoja on ollut erään tietokannan mukaan vain viisi. Kaupunkikuvassa näkyy käsidesiä ja jonkin verran maskeja. Muutamien vierailtavien paikkojen porteilla meiltä on mitattu lämpö etäkuumemittarilla. Tänään hotellillamme pääkaupungissa Phnom Penhissä varoitettiin kuvan kanssa ranskalaismiehestä, jolla kuulemma on korona, mutta joka pakeni poliisia eikä suostu menemään sairaalaan. Juuri muutoin epidemia ei arjessa ole näkynyt. Paitsi juuri kuulimme, että pääkaupungissa ja Siem Reapissa koulut on suljettu.

Sen verran voimme koronahuurjenkin keskellä kuulumisiakin kertoilla, että aloitimme reissumme Siem Reapista. Pieni kaupunki on varsinainen turistikeskittymä, mutta varsin ymmärrettävästä syystä. Siem Reapiin mennään katsomaan lähellä sijaitsevia Angkorin alueen rauniotemppeleitä. Alkuperäinen ajatuksemme oli vierailla temppeleillä polkupyörin. Alue sijaitsee noin 7 kilometrin päässä kaupungin keskustasta ja myös temppeleiden välillä saa matkaa tehdä hyvän aikaa polkien. Pyöräily olisi kuitenkin tuonut mukavaa vapautta oma-aikaiseen kulkemiseen.

Kambodzassa tuktukit ovat varsin mukavia kärryjä moottoripyörien perässä. Remorque on kulkuneuvon varsinainen nimi.

Siem Reapissa olimme kuitenkin kohdanneet matkailun gastronomisen nautiskelun synkemmän puolen ja kärsineet hieman kaikenlaisista vatsavaivoista, joten olo ei ollut koko kaupunkivierailun aikana paras mahdollinen. Tämän vuoksi päädyimme varaaman hotellimme luottotuktuk-kuskin ja taittamaan matkaa mukavasti moottoripyörän perävaunussa keveässä tuulenvireessä istuen. Vaikka reissu muutaman dollarin haavan matkabudjettiin tekikin, se oli ehdottomasti oikea valinta ja varsin leppoisa vaihtoehto siirtyä rauniotemppeliltä toiselle.

Olisikohan mitenkään mahdollista...

...että ne vatsanväänteet...

...saattaisivat johtua näistä ruoista...

...kun vielä jälkkäriksikin tilattiin sirkkakakkua?

Matkaan lähdettiin aamuviiden jälkeen, sillä päivät Kambodzassa ovat kuumia. Tuntui hyvältä, että seitsemän tunnin temppelirauniokierros oli ohi jo iltapäiväyhden aikaan, kun lämpötila kiipesi lähelle neljääkymmentä astetta. Muita turisteja paikalla toki oli, mutta ilmeisesti todella vähäisissä määrin tämän vuodenajan normaaliin määrään verrattuna. Paikoin tarjolla oli käsidesiä myös matkailijoiden temppeleitä kosketteleviin käsiinsä hiulata.

Auringonnousu ei tällä kertaa Angkor Watilla ollut mitenkään erityinen. Tilanteesta huolimatta muutama kymmenen muukin turisti oli kuitenkin paikalla jo aamukuuden aikaan.

Ne kuuluisat tötteröt, jotka löytyvät maan lipustakin.

Kuuluisa Tomb Raider -leffan temppeli ja se jonotetuin kuvausovi.

Matkalla Kambodzan Phnom Penhiin pysähdyimme muutamaksi yöksi Battambangiin. Battambangissa emme tehneet yhtään mitään! Koetimme palautua ruoansulatuksellisilta sivupoluilta takaisin normaaliin, joten keskityimme vain arkisiin asioihin, kuten hiustenleikkuuseen ja croissantien syömiseen.

Pääkaupungin vierailulistalla sen sijaan oli muutama kohde, joissa oli pakko vierailla. Kambodzan lähihistoria on melko synkkä. Vuonna 1975 punakhmerit marssivat pääkaupunkiin ja ottivat vallan koko maasta. Kaupunkilaiset lähetettin maalle viljelemään riisiä ja koulutettu ja muutoin epäillyttävä väki suljettiin vankilaitoksiin ympäri maata. Kaupunkilaisuus, koulutus, ulkomaalaisuus tai silmälasit saattoivat olla syy päätyä vankilaitokseen tai teloitettavaksi. Kolmasosa maan asukkaista tapettiin seuraavan neljän vuoden aikana.

Vierailimme peräkkäisinä päivänä S21-vankilassa ja kuoleman kenttinä tunnetulla alueella. S21 eli Tuol Sleng toimi aikoinaan lukiona, jota punakhmeerit tyhjennettyään hyödynsivät vankilana. Viehättävän hedelmäpuita versovan pihapiirin ympäristön rakennuksissa pidettiin noin 18 000 vankia, joista lopulta seitsemän selvisi hengissä ulos. Vankilassa vankeja kidutettiin esimerkiksi tunnustamaan (usein kuviteltu) toimintansa ulkomaisten tiedustelupalvelujen agentteina. Vankeina oli miesten lisäksi paljon myös naisia ja lapsia. Tunnustusten päätyttyä valtaosa vangeista vietiin teloitettaviksi Choeung Ekin kuoleman kentille. Alueelta on löydetty yli sata joukkohautaa ja edelleenkin sateiden aikaan pintaan nousee hampaita ja luita. Molemmat paikat avaavat kävijöilleen traagisia tarinoita ja kuvottavaa historiaa ihmisen julmuudesta. Traagisuutta lisää tieto, että monet Pol Potin punakhmerien hallinnon värväämistä toimijoista oli hädin tuskin teini-ikäisiä nuoria.

Kun koulu todella on vankila. Seiniin kirjatut avaimienpitokoukut oli toisinaan numeroita tukkimiehen kirjanpidolla, sillä (teini-ikäinen) vartija ei ilmeisesti ollut koskaan oppinut numeroita.

Kuoleman kentille on rakennettu stupa kuolleiden muistoksi. Noin 8000 paikalla kuolleen pääkallot on sijoitettu stupaan. Kallojen perusteella on päätelty myös niiden kantajien ikä ja kuolintapa. Käytännössä kuolintapa oli aina isku päähän, ja stupa piti sisällään myös erilaisia välineitä, joilla näitä iskuja usein aiheutettiin. Vierailu Tuol Slengin vankilassa ja entisellä teloituspaikalla oli pysäyttävä.

Molemmissa paikoissa oli saatavilla erinomainen audio guide, jonka kautta ääneen pääsivät myös itse vankeina kärsineet ja läheisiään menettäneet. Kiinnostava yksityiskohta audioissa oli myös kertomus Tuol Slengin johtajasta: matematiikan professori, jonka komennuksen alla kidutus- ja teloitustoiminta Phnom Penhin alueella hoitui. Tämä Kang Kek leu, veljien kesken nimellä Duch tunnettu mies kertoi kuitenkin tulleensa uskoon 1990-luvulla. Hän oli palannut maahan ja lopulta tunnusti osansa kansanmurhassa. Audioissa kuultiin hänen kääntyneen kristityksi ja sen myötä tunnustaneen osansa Tuol Slengin ihmisten kärsimykseen ja kuolemaan. Vuonna 2012 hänet tuomittiin elinkautiseen vankeuteen rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Tällaisissa paikoissa vierailun jälkeen omat murheet usein tuntuvat melko pieniltä. Enää (edellisten hotellivieraiden) ripulikakka hotellihuoneen kylppärin seinällä ei tunnu paljon miltään (pitäisikö välillä maksaa majoituksesta vähän enemmän?).  Syyttä audio guidessa ei myöskään puhuttua Saksan toisen maailmansodan aikaisesta tragediasta. Tapahtumilla Saksassa, Kambodzassa ja varmaan jossain muuallakin kyse lienee samasta ilmiöstä, jossa jonkinlaisen ideologian tarkoitus muuttuu ihmisen elämää tärkeämmäksi. Jotakin tekemistä tällaisilla surullisilla massahävityksillä lienee myös dehumanisaation kanssa - että psykologisesti on mahdollista saada ihminen unohtamaan, että se toinenkin on samanlainen ihminen. Vaikka nämä paikat ovat raskaita vierailla, niissä on syytä käydä.

Historiaan katsellessa myös tämä päivä tuntuu hyvin keveältä. Vaikka tartuntatauti riehuu ympäri maailmaa, ei ole syytä paniikkiin. Olemme toki pohdiskelleet myös omia vaihtoehtojamme. Olemme todenneet, ettei Suomeen kannata palata, sillä tilanne siellä on ilmeisesti tällä hetkellä vierailemaamme Aasian osaa huonompi. Suomessa olemme myös kodittomia ja työttömiä heinäkuun alkuun asti, joten tämä vaihtoehto ei houkuta. Asialla on kuitenkin kääntöpuolensa. Jos sairastumme, emme tietenkään haluaisi olla heitä, jotka sairastuttavat muita. Eettinen pohdinta tapauksen myötä ei siis ole kovin yksinkertaista. Joka tapauksessa tällä hetkellä ajatus on olla reissumme suunniteltuun loppuun asti Aasiassa.

Se jää vielä arvoitukseksi, mitä seuraavina viikkoina tulee tapahtumaan tai mihin pääsemme matkustamaan. Jos matka saa jatkua Vietnamiin, tarkoituksena olisi jatkaa sieltä Taiwaniin huhtikuun lopulla ja Japaniin toukokuun alussa. Lento kotiin on myös hankittu jo Tokiosta toukokuun puoliväliin. Koetamme täällä pestä paljon käsiä, käyttää kaupungilla käsidesiä (täällä sitä ja saippuaa sekä VESSAPAPERIA saa edelleenkin ihan hyvin kaupoista), köhiä hihaan ja välttää muita köhiviä. Ja jos tauti omalle kohdalle osuu, niin tietenkin toimia asianmukaisesti.

Asioilla on tapana järjestyä.