sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Laos – Mekongin rennompi ranta


Kevään reissukarttaa suunnitellessa piti ihan toden teolla istua alas ja miettiä, kuinka aika on jaettava useamman maan kesken, että joka paikassa ehtii jotain nähdä ja tehdä. Hetken aikaa jo mietimme, jätämmekö Laosin kokonaan väliin, sillä sen eteläosiin emme halunnet malariamahdollisuuden vuoksi mennä ja sen pohjoisosa olisi vähintäänkin päivän bussimatkan päässä Bangkokista ja jälleen sieltä lähdettäessä sama homma Kambodzaan päin. Lopulta päätimme kuitenkin käydä Laosissa, vaikka ihannetilanteessa emme olisi halunneet liikkua lentäen.

No, hyvä kun kuitenkin päätimme tehdä tämän kiepauksen. Laos oli virkistävä tuulahdus rauhallisuutta ja leppoisuutta hetkisempien suurkaupunkien välillä. Bangkokin koneesta Vientianeen kentällä noustua ei olisi uskonut, että on saapunut maan pääkaupunkiin. Pienellä kentällä juuri kukaan ei tyrkyttänyt taksia tai tuktukia, ja niinpä shuttle-bussin juuri mentyä päätimme kävellä paikallisbussipysäkille. 5000 kipillä ei noin puolella eurolla pääsi aivan keskustan tuntumaan, vaikka paikallisten katseista päätelle reppureissarit tässä paikallisbussissa harvinaisempi näky taitavat ollakin.

Jos Bangkokissa usein päivän päätteeksi oli väsynyt kulkemisesta jonossa kapeilla jalkakäytävillä  ruuhkaisen liikenteen pörrätessä jatkuvasti ohi, Vientianessa moisesta ei tarvinnut kärsiä. Leveillä jalkakäytävillä saattoi usein kävellä jopa rinnakkain! Liikenne oli vähäisempää, mutta myös hitaampaa eikä katuja ylittäessä tarvinnut miettiä kiihdyttääkö tuo kymmenen metrin päässä oleva skootteri äkkiä vauhtinsa lähelle satasta, ennen kuin joutuu pysähtymään liikennevaloihin kahdentoista metrin päässä.

Paikallinen riemukaari. Tarinan mukaan kompleksi on rakennettu betonista, jonka amerikkalaiset olivat lahjoittaneet lentokentän kiitorataa varten.

On kultaista temppeliä ja loikovaa Buddhaa, mutta Jannea ne eivät näköjään ilahduta.
Vientianea tulikin katseltua paljolti jalkaisin, sillä keskustan tuntumassa on useita temppeleitä. Riemukaarta sekä kultaista Pha That Luangia ja sen lähellä loikoilevaa Buddhaakin jaksoi toiseen suuntaan suunnata katselemaan jalkaisin. Suosikkinähtävyytemme Vientianessa oli kuitenkin reilut parikymmentä kilometriä kaupungin ulkopuolella sijaitseva Buddha-puisto. Puisto on rakennettu nimenomaan nähtävyydeksi ilman varsinaista pyhän paikan identiteettiä, ja sen ovelle pääsi paikallisbussilla. Puistossa oli kymmeniä pienempiä ja suurempia buddha-patsaita sekä muuta Kaukoidän uskontojen kuvastoa. Thaimaan nähtävyyksiin verrattuina Laosin kohteet ovat säilyneet vielä maltillisen hintaisena turisteillekin, vaikka paikalliset toki usein sisään maksutta pääsevät täälläkin.

Puun juurelle saattoi kiivetä puistoa katselemaan.

Tämä patsas toi mieleen myös pääsiäisen sanomaan liittyvän kristillisen symboliikan.

Loikova Buddha nelinaamaisen kaverina.
Vierailimme Vientianessa myös COPE Visitor Centerissa. Keskus esittelee Vietnamin sodan vaikutuksia Laosissa ja kerää varoja ihmisille, jotka kärsivät näistä vaikutuksista edelleen. Laos ei ollut suoranaisesti sodassa osallisena, mutta silti se on väkilukuunsa nähden maailman pommitetuin maa. Ho Chi Minh -polku, jota pitkin toimitettiin tavaraa Etelä-Vietnamiin Vietkongin sissiarmeijalle, nimittäin sattui kulkemaan Laosin rajan tuntumassa. Yhdysvallat koettivat katkaista väylän pommittamalla ja sodan aikana pommeja laskettiinkin matkaan 2,1 miljoona tonnia pommeja. Tarkalleen ottaen siis yksi pommilasti joka kahdeksas minuutti, 24 tuntia vuorokaudessa, kahdeksan vuoden ajan. Nykyäänkin 50 laosilaista kuolee tai haavoittuu edelleen UXO:hin eli räjähtämättömiin maahan jääneisiin pommeihin. Pommit voivat räjähtää esimerkiksi maanviljelijän kuokkaan tai ruoanlaitosta syntyvään lämpöön. Pommeja puretaan ja viedään pois säännöllisesti, mikä ei tosin miellytä kaikkia paikallisia. Pommien vaarallisuudesta huolimatta niissä on kiinni myös rahaa, sillä pommien materiaaleista tehdään esimerkiksi käyttöesineitä ja matkamuistoja. Toreilla myynnissä näkyikin esineitä pullonavaajista rannerenkaisiin, joiden kerrottiin olevan pommimetalleista tehtyjä. COPE:ssa kävijöitä kuitenkin valistetaan, ettei näitä tuotteita tulisi ostaa ja näin tukea pommien tällaista hyödyntämistä, sillä toisinaan pommien käsittelyn seuraukset voivat olla myös toisenlaiset. Keskuksessa esillä onkin monenlaista tekoraajaa, joihin moni laosilainen on joutunut pommien vuoksi turvautumaan.

USA pudotti Laosiin 260 miljoonaa pommia, joista valtaossa oli kuvassa näkyviä rypälepommeja. Arviolta niistä räjähtämättä jäi 30 % eli vajaa 80 miljoonaa pommia.

Laolaisten arkielämä voi edelleenkin muuttua radikaalisti 60-70-luvuilla käydyn sodan jäljiltä.
Muutoin keskityimme nauttimaan Vientianen tunnelmasta, jossa näkyy ja maistuu yhä Ranskan siirtomaavallan tunnelma. Erityisesti Vientianessa ja Luang Prabangissa löytää kauniita parikerroksisia taloja leveine parvekekäytävineen ja yksinkertaisesti koristeltuine kaiteineen. Kaikista Laosissa vierailemistamme paikoista löytyi myös runsaasti kahviloita, joista sai patonkeja ja croissanteja sekä hyvää laolaista kahvia jäillä tai ilman. Yksi jos toinenkin leipänen katukojuissa ja hienommissakin kahviloissa tuli nauttia. Tosin joskus paikallissävy oli maustanut alkuperäistä patonkia vähän liikaakin ja esimerkiksi Vang Viengin (nuorisolaismakuun?) runsailla ketsuppi- ja majoneesitöräyksillä peitetyt patongit jäivät syömättä.

Patonkia Vientianessa. Nam nam.
 
Ranskalaisvaikutteita Vientianesta löytyi myös viinin ja juuston merkeissä.

Maistuva ruokakokemus oli myös korealainen ravintola, jossa sai kypsentää omat lihansa kylkiäisten kera.
Pelkkää rauhallista ja idyllistä lekottelua Vientiane ei kuitenkaan ollut. Ei tosiaan, vaan siellä koimme, voisiko sanoa, reissumme järkyttävimmät kokemukset. Vientiane on varsinainen seksin ja huumeiden tyyssija! No, tai ei ehkä ihan, mutta kovin hurjia kokemuksia ei näiltä alueilta ole tällä matkalla vastaan tullut.

Olemme muutamaan otteeseen käyneet rentoutumassa paikallisissa hierontapaikoissa, mutta Vientianessa ensimmäistä kertaan vastaan tuli tarjous niin sanotusta onnellisesta lopusta. Voitte arvata, kummalle meistä sitä tarjottiin. Seuraavana päivänä meno vain hurjeni, kun kaupungilla köpötellessämme vastaan tuli itsensä amerikkalaiseksi esitellyt vanhempi herra, joka kertoi olevansa lähdössä tänään. Hänellä kuitenkin oli pieni ongelma. Nimittäin annos marihuanaa, joka jäi häneltä ylimääräiseksi. Nyt hän tiedustelikin, olisimmeko kiinnostuneita sen uusiksi haltijoiksi, ettei tarvitsisi roskiin heittää. Tuskin olisimme tarjoukseen tarttuneet missään oloissa, mutta tässä tuntui haiskahtavan erityisesti vielä jotain ylimääräistä outoa. Olemme nimittäin kuulleet tapauksista Thaimaassa, jossa turisteille tarjotaan huumeita paikassa x ja paikassa x + 200 metriä vastassa onkin poliisi tekemässä tarkastusta. Ehkä tällä miekkosella todella oli huoli huumeistaan ja halua tarjota rentouttava reissu jollekin toisellekin, mutta koskaan ei voi tietää. (Iskä, kun pyysit blogiin enemmän niitä kertomuksia kohtaamisista ihmisten kanssa, niin olivatko nämä juuri sellaisia toivomasilaisia?)

Hauska tai hauska ja hauska, mutta yhteensattuma kumminkin osui myös kohdallemme Vientianessa. Eräät ystävämme olivat reilu vuosi sitten myös reissaamassa Kaakkois-Aasiassa ja kirjoittivat blogia. Vahingossa ja tarkoituksella on tullut käytyä heidän kanssaan samoissa paikoissa, ja toisinaan tullut blogistakin vilkuiltua, että mitäpä heillä oli ajatuksia joistain paikoista. Ystäviemme eräskin neuvo tarkistaa aina ensimmäisenä hotellihuoneen vuode luteiden varalta on ollut meille kullanarvoinen eikä ainakaan vielä näitä yöllisiä ihmishamskuttelijoita ole vastaan tullut. Erityisesti mieleen on heidän reissuiltaan jäänyt kertomus eräästä hotellista, josta huoneessa heti ensimmäisenä vastaan köpötteli lude-lutunen. Kun asiaa lähdettiin respaan selvittämään, olikin vastassa ilmeisesti zoologian tutkinnon suorittanut henkilökunta, joka kiven kovaan väitti, että kyseessä ei ole lude. Ystävämme olivat kuitenkin sen verran kokeneita reissaajia jo siinä kohtaa, että lude oli tuttu otus eivätkä he siis ymmärrettävästi halunneet hotelliin jäädä, sillä henkilökunta kieltäytyi ludefaktaa hyväksymästä tai sille mitään tekemästä. No, se hauska sattuma tässä on, että arvatkaapa, mistä olimme varanneet Vientianessa majoituksemme. Tadaa, Thawee Guesthousesta! Siitä samasta, sillä samalla töykeällä henkilökunnalla, jonka mielestä myös huoneen voi myydä yksityisparvekkeella kalliimmalla hinnalla, vaikka huoneessa ei omaa parveketta olekaan. Ainakaan toistaiseksi kuitenkaan lutukoita matkatavaroissa tai hamskutusjälkiä kehossa ei ole näkynyt, joten viuh, luultavasti säästyimme vitsaukselta.

Vang Viengin hotellilta avautui mukava näkymä. Emme silti aivan syleilleet vuoria joka aamu (ks. The Guardian -artikkeli), vaikka upeaa olikin.

Vaikka ketsuppipatongit jäivät syömättä, maisemaa ei voinut moittia.
Vientianesta matkasimme pohjoisempaan Vang Viengiin, joka on tunnettu nuorisolaisten bilekylänä. Kyse tosiaankin on kylästä, joka hieman yllättäen 1990-luvun lopulla purskahti varsinaiseksi turistirysäksi. Kylä sijaitsee kauniissa paikassa Nam Song joen varrella upeiden karstavuorien kupeessa, mutta varsinainen syy turistipoksahdukselle ovat traktorin sisäkumit.

Paikallinen ekofarmari oli päättänyt hankkia läjän traktorin sisäkumeja, jotta hänen tilallaan vapaaehtoisissa kausitöissä olevat reissaajat voisivat viettää vapaahetkiään renkaissa alas Nam Songia lilluen. Tubing saavuttikin välittömästi valtavan suosion ja alkoi houkutella paikalle nuoria reppureissaajia viettämään elämänsä aikaa. The Guardian kertoo artikkelissaan, kuinka lillumisen ympärille kehittyi massiivinen party-scene sen myötä, kun joen penkoille syntyvät baarit tarjosivat asiakkailleen hyvien bileiden ja beer-bongin lisäksi ämpäreittäin Lao-viskiä ja kaikenlaisia huumeita. Homma lähti aivan käsistä ja useita kymmeniä turisteja myös kuoli kelluskelureissulla esimerkiksi hyppäämällä jokeen Don’t jump -kyltin vierestä. Nykyisin kyltissä kuulemma lukee Don’t jump or you will die. Viimein vuonna 2012 viranomaiset puuttuivat asiaan: joenvarsibaarit suljettiin ja homma lopetettiin, minkä myötä tosin turismikin loppui. Muutamaa vuotta myöhemmin kelluskelutoiminta aloitettiin kuitenkin uudelleen hieman säännellymmin.

No, kyllä meidänkin täytyi sitä käydä kokeilemassa. Meno lie hieman todellakin rauhoittunut, ja saatavilla oli myös pelastusliivit (joita coolit nuorisolaiset eivät tietenkään käyttäneet [katso kuva alla]). Kun tuktuk tuli hakemaan meitä hostellilta, olimme jo etukäteen hieman puhelleet siitä, että on varmasti vanha olo niitten nuorten kanssa siellä. Tämä huoli väistyi, kun pysähdyimme seuraavan hotellin eteen ja kyytiin kiipesi australilainen Neil. Kysyimme varoiksi, että onhan hänkin menossa tubettamaan. Kyllä vain, ja hänen kanssaan laskettelimmekin joen alas. Neililla tosin oli aikataulu, sillä hän oli vielä samana päivänä menossa kuumailmapalloilemaan. Neil oli meitä hieman vanhempi, ja myöhemmin selvisi, kuinka paljon vanhempi tarkalleen. Neil täytti tänä vuonna 81 vuotta. Hän kertoi nykyisellään reissaavansa paljon ja totesi, että kerran sitä läpi täällä vain kuljetaan ja että juuri NYT on oikea aika tehdä asioita. Hän kertoi muun muassa käyneensä juuri Thaimaassa kungfu-retriitissä. Voi vain ihailla rautavaarin elämänasennetta ja kykyä tuntea itsensä juuri niin vanhaksi kuin haluaa. Rohkelikkona Neil oli ottanut myös puhelimensa joelle mukaan, joten mekin saimme hänen ottamiaan valokuvia.

Emme ottaneet Viva Vang Vieng -tatuointeja rintoihimme (ks. The Guardian-artikkeli), vaikka kelluminen kivaa olikin.
Samalla kelluskelulla tutustuimme myös liettualaiseen Sarounasiin ja hänen sisarenpoikaansa, saksalaiseen Manfrediin. Toisinaan on mukavaa tavata ihmisiä, joiden kanssa keskustelut lähtevät heti liikkeelle jostain muusta kuin siitä, mistä ollaan tulossa ja minne menossa ja miten pitkään matkustettu ja hostellisuosituksista ja niin edelleen. Kiinnostavat keskustelut kielistä, Euroopan poliittisesta tilanteesta, kastuneesta passista ja luteiden hävittämisestä jatkuivat illalla yhteisen päivällisen merkeissä. Hämmästys oli vielä suurempi lähtiessämme hotelliltamme uusien tuttaviemme kanssa ruokapaikkaan, kun Neil karautti pihaan skootterin selässä! Sähköpostiosoite kuvien lähettämiseksi ei ollut tullut viestinä puhelimeen perille, joten hän oli selvittänyt majapaikkamme kysyäkseen osoitetta. Ilta jatkuikin mukavasti ruoan ja hyvien keskustelujen äärellä koko porukan kanssa.

Kelluntaseuranamme olleet Sarounas, Manfred ja Neil iltaruoan äärellä. Neil kertonee elämänviisauksia merimiesajoiltaan.
Vang Viengista jatkoimme matkaa minibussilla ja istuttuamme viisi tuntia pitkin mutkaisia rotkoreunateitä saavuimme Luang Prabangiin. Luang Prabang osoittautui vielä Vientianeakin idyllisemmäksi ranskalaistunnelmaiseksi kaupungiksi. Majatalomme sijaitsi pienellä niemimaalla Mekongin ja Nam Khan -joen välissä. Luang Prabangin tuktuk-kuskit mainostivat retkiä vesiputouksille ja luolille, mutta me päädyimme käyttämään koko viikon vaellellen lumoutuneina rauhallisilla ja tunnelmallisilla kaduilla ilman sen suurempia aktiviteetteja.

Iltaruokaa Mekongin äärrellä. "Koiranruokaa?", totesi sisko valokuvasta.
Valtaosa laolaisista on buddhalaisia ja se näkyy erityisen hyvin Luang Prabagissa. Alueella on useampi temppeli, ja moni laolainen poika elääkin pienen hetken ajastaan noviisina temppelissä. Useimmille syy munkkikokelaselämään on koulu, jota pääsee noviisina käymään, jos siihen ei muutoin mahdollisuuksia ole.

Luang Prabangissa turistien keskuudessa suosittua onkin herätä aamulla ennen kukonlaulua ja mennä katselemaan paikallisen munkkien almunkeruukävelyä. Munkit siis kulkevat jonossa läpi kaupungin, ja paikalliset odottavat heitä polvistuneina katujen varsilla antaen tahmariisiä (sticky rice) munkkien koreihin. Kyseessä on uskonnollinen rituaali, joka merkitsee riisiä saavien munkkien lisäksi paljon myös antajilleen. Etukäteen luimme jo netistä, että valitettavasti rituaalista on kuitenkin tullut melkoinen turistien sirkus. Katujen useat kyltit opastavat turisteja osallistumaan tapahtumaan pukeutumalla kunnioittavasti, pysymällä riittävän etäällä ja ottamaan valokuvia (jos pakko) ilman salamaa. Satuimme heräämään ensimmäisenä aamuna taistelevien kissojen ääniin jo viiden maita ja päätimme lähteä katsomaan rituaalia. Pahoitimme kyllä uskonnolliset mielemme (ainakin näennäisesti) rauhallisten munkkien puolesta. Turisteja kulki munkkien rinnalla puolen metrin päässä heitä seuraten ja valokuvia näpsittiin naaman edessä salamavalot viuhuen. Ärsytti. Tällaisiakin ovat turismin kasvot: jokaisesta kokemuksesta on pakko saada valokuva muistiksi – ehkä se ei muutoin tapahtunut?

Munkit kulkevat muovijakkaroilla istuvien paikallisten (turistien) ohi ja poimivat riisiä koppiinsa. Kuvia itse seremoniasta emme halunneet ottaa.
Positiivisia paikalliskohtaamisia sen sijaan syntyi Big Brother Mouse -nimisen hankkeen parissa. Joka päivä hiiritalolle iltaviidestä seitsemään kokoontuu paljon paikallisia nuoria ja kaupungissa vierailevia turisteja – juttelemaan! Hankkeen ideana on tarjota paikallisille lapsille ja nuorille mahdollisuus oppia englantia, ja turistille keskustelut ovat tietenkin erinomaisen mahdollisuus kurkistaa paikalliseen elämään, arkeen ja ajatuksiin melko luonnollisessa ympäristössä. Hanke on viime aikoina laajentunut ja mahdollista olisi ollut lähteä myös päiväksi läheiselle koululle leikkimään ja pelailemaan lasten kanssa.

Juttukavereita Big Brother Mousella.

Lähistöllä sijainnut Mouse House oli kuitenkin meille sopiva ilta-aktiviteetti. Kahden tunnin aikana juttelimme useamman noin 15-25 -vuotiaan nuoren miehen kanssa – jostain syystä paikallisia tyttöjä ja naisia turinoimassa ei juurikaan näkynyt. Illan aikana juteltiin haaveista (mm. valmistua korkeakoulusta ja työllistyä, perustaa lehmäfarmi sekä oppia englantia, että voi katsoa Youtubesta videoita, joiden avulla oppii hoitamaan paremmin kanoja), munkkinoviisina olemisesta, animismista, papin työstä, siitä millaista on Suomessa ja siitä, miksi sanassa combination t-kirjain ei varsinaisesti äänny, mutta sanassa interest se ääntyy. Ilta oli kiinnostava ja todella antoisa.


Aurinko laskee Mekongilla.
Tätä kirjoittaessamme olemme jo matkalla lentokoneessa kohti Siem Reapia. Holiday in Cambodia saa alkaa. P.S. Täällä Kambodzassa on aika lämmin.

Vähän liiankin.

3 kommenttia:

  1. Ihania kuvia ja mielenkiintoisia kohtaamisia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai tää merkkaa mut tuntemattomaks, vaikka muuta väittää. T. Elina

      Poista
    2. Kiitos! Jännä, että sanoo Unknown. Luulen silti tuntevani ;)

      Poista